Global Challenge Alku Aktiokohteet Aktiokokemukset Matkaan (pdf) Ilm. kaavake (pdf) Miksi aktioon? FAQ - kysymyksiä Aktiopalaute

Kokemuksia aktiosta 2008 Romaniassa 2008 Napsauta kuvaa katsoaksesi koko sarjakuvan. Doulos STEP-ohjelma Kun kuulin ystävältäni, joka oli ollut parisen vuotta sitten Douloksella STEP-ohjelmassa, että todennäköisesti pääsen siivous- tai keittiöhommiin, ajattelin peruuttaa aikomukseni lähteä laivalle. Siivous ei vastannut ajatuksiani lähetystyöstä. Asioita kuitenkin pohdittuani aloin ymmärtää, että lähetystyö ei ole pelkästään evankeliointia kasvoista kasvoihin ja että minun tuli nähdä lähetystyö suuremmassa mittakaavassa. Jokaiselle Jeesusta seuraavalle on kyllä annettu tehtäväksi viedä ilosanomaa eteenpäin tavalla tai toisella, mutta ei kaikki lähetystyöntekijät ole niitä, jotka pelkästään kertovat ilosanomaa verbaalisesti vaan osa heistä on taustalla toimisto- ym. työssä, jotka tukevat ja tekevät sen mahdolliseksi, että toiset ovat varsinaisessa Sanan jakamisessa. Olipa tehtävä mikä tahansa, kaikilla on oma tärkeä roolinsa Jumalan valtakunnan hyväksi tehdyssä työssä. "Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille." (Kol. 3:23) Tästä rohkaistuani lähdin laivalle kahden kuukauden STEP-ohjelmaan mukaan. Tämä oli elämäni ensimmäinen kerta lähteä lähetystyöhön. Olin yksi 21:stä "steppiläisestä" ja edustimme yhdeksää kansallisuutta. Työskentelin laivan keittiössä, joka valmisti noin tuhat ateriaa päivässä laivan 330 miehistön jäsenelle. Viikossa oli työpäiviä viisi, lisäksi yksi päivä oli ns. palvelutehtäviä varten ja yksi päivä oli vapaa. Palvelutehtävät olivat erilaisia. Se saattoi sisältää käyntejä kouluissa ja kirkoissa, joissa kerroimme laivasta ja siitä mitä me siellä teimme ja miksi olimme siellä. Laivalla oli myös ohjelmaa paikallisille ihmisille, ja yksi palvelutehtävistä oli olla jollakin tavalla mukana ohjelmissa. Joskus teimme myös katuevankeliointia ja "rukouskävelyitä" kävellen eri puolilla kaupunkia rukoillen eri kohteiden ja paikallisten ihmisten puolesta. Etenkin palvelutehtäväpäivinä oli upea mahdollisuus tutustua paikalliseen väestöön ja kertoa omasta uskonratkaisusta. Laivahenkilökunnan yhteisiä tilaisuuksia olivat raamattupiirit, aamu hartaudet, ylistysillat ja tietysti sunnuntain jumalanpalvelus. Elämä laivalla oli toisinaan raskasta, mutta se kuitenkin myös antoi paljon. Henkilökohtaisesti parhaimmat hetkeni olivat ne, kun sain kuulla laivalla olijoiden todistuspuheenvuoroja, ja muutenkin "laivaperhe"-yhteisö oli jotakin, jota ei voi oikein sanoin kuvata. Jokainen kun sai olla omanlaisensa, kenenkään ei tarvinnut esittää mitään muuta kuin itse oli; yhteistä meille kaikille oli halu palvella Jumalaa ja viedä sitä sanomaa eteenpäin. Olin asettanut itselleni kaksi tavoitetta STEP-ajalle. Ensimmäiseksi halusin kasvaa lähemmäksi Jumalaa, ja toiseksi halusin saada vahvistusta ajatukselle olla enemmän lähetystyössä mukana. Vaikka tavallaan jo tiesin, miten asian laita oli, olin silti jotenkin sellaisessa ajatusmaailmassa, että pääsen Jumalaa lähemmäksi tuntemalla Raamattua paremmin ja olemalla "parempi ihminen". Laivalla tajusin, että en minä kasva lähemmäksi Jumalaa, jos en nöyrry hänen edessään ja anna kaikkea, aivan kaikkea elämääni hänen käsiinsä. Raamatun tunteminen on suureksi hyödyksi, mutta tärkeintä on sydämen ympärileikkaus, ei ulkonaiset asiat (Room. 2:29). Ja vain sydämen ympärileikkaus voi saada minussa jotain parannusta aikaan. Kaipaus kertoa ihmisille Jeesuksesta on lähtemättömästi sydämessäni. Tarkemmat tulevaisuuden suunnitelmani ovat vielä auki, mutta se on varmaa, että haluan olla tavalla tai toisella lyhyt- tai pitkäaikaisessa lähetystyössä vastedeskin mukana. Marjut 2007 BALKAN Kesäkampanja 2007 Aktion valitseminen ja sinne lähtö oli jo prosessi, mutta jotenkin minulle oli selvä keväällä suunnitellessani kesääni, että kesällä minun tulee lähteä aktioon. Kohdemaan löytäminen tuntuikin hankalalta ja kävin eri järjestöjen sivuja ja katsoin eri maita ja erityyppisiä aktioita.Rukoilin sitä minulle oikeaa aktiota. Sitten taas kerran menin  OM:n nettisivuille katsomaan eri mahdollisuuksia, kesätöiden vuoksi, minun tuli jo suunnitella aktion ajankohta. Heti Balkanin alue kuin pompahti silmieni eteen ja mietin, että miksiköhän en sitä ennen ole huomannut? Ajankohta sopi hyvin kesätöihini ja päätin hakea ko. aktioon. Lentomatkalla Balkanille minulla oli välilasku Frankfurtissa, muistan kun lentokone oli nousemassa ilmaan ja ympärilläni kuului vain outoa puhetta, mistä en ymmärtänyt mitään, minut valtasi avuttomuuden tunne ja rukoilin siinä kun kone nousi ilmaan, että Jumala voisi antaa minulle voimia, koska yhtäkkiä tunsin itseni niin älyttömän pieneksi ja heikoksi. Silti minulla oli jotenkin rauhallinen olo ja tunsin että, vaikka olen menossa minulle tuntemattomaan, niin en ollut yksin, vaan Jumala oli kanssani ja se riittäisi!! Lentokentällä viettämän yön jälkeen aamuyöllä lähdin kohti kohdekaupunkia ja tulevia haasteita. Matkalla oli torkahtelun lomassa aikaa miettiä tulevaa pariviikkoista ja toisaalta katsella maisemia. Vastaanotto tiimin muilta jäseniltä oli lämmin ja pääsimme orientoitumaan tulevaan ja tutustumaan kulttuuriin ja maan uskonnolliseen ja poliittiseen tilanteeseen. Toisena päivänä teimme rukouskävelyn halki kaupungin ja rukoilimme ihmisten, hallituksen, poliittisen tilanteen ja aktiomme puolesta. Katunäkymään tottui helposti, kaikkialla liikkuin rauhanturvaajia ja poliiseja. Ihmiset tuntuivat mukavilta ja helposti lähestyttäviltä. Pääsimme yllättävän kivuttomasti suunnittelemaan ja toteuttamaan erilaisia tempauksia ja kokouksia. Ryhmätöistä koulun ajalta muistan, kuinka tiimityö ei aina ole helppoa. Tuntui kuin jokaisella olisi jokin lahja, ja täydensimme toisiamme. Joka aamu aloitimme aamun kokoontumalla yhteen ja jokaisella oli vuoro jakaa jotakin pientä raamatusta tai omasta uskostaan, lisäksi rukoilimme ja ylistimme, siinä oli hyvä startti uuteen päivään ja opimme toisistamme enemmän ja toisiltamme enemmän. Pidimme kerhoja ja nuorten tilaisuuksia pienissä serbikylissä, albaanien puolella kokouksia ja nuorteniltoja. Ensimäisen kokoontumisen jälkeen oli hienoa havaita lasten ja nuorten innokas vastaanotto seuraavana päivänä. Sydäntä lämmitti ja tuotti iloa lasten hymyilevät kasvot ja aito hämmästys siitä, että olemme tulleet heidän luokseen ja järjestäneet heille ohjelmaa. Minä olin enemmän nuorten kanssa, jossa solmimme suhteita heidän kanssaan, pelasimme koripalloa ja opettelimme paikallisia kansantansseja, siinä samalla kerroimme omat todistuksemme ja näyttelimme draamoja ja keskustelimme niiden merkityksestä. Jaoimme raamattuja ja uusia testamentteja ja ohjelmasarjan päätyttyä siunasimme kylän nuoret. Jotkut hihittivät, mutta osa tuntui miettivän kovasti aiheita, joita olimme draamojen kautta käsitelleet. Eräänä iltana kiipesimme vuorille ja katsoimme kaunista valomerta, siunasimme kaupunkia ja vietimme muutenkin rukouksessa aikaa. Nämä rukoushetket tuntuivat yhdistävän ja rohkaisevan meitä. Kävimme myös paikallisten ihmisten luona vierailulla ja veimme mukanamme ruokatarvikkeita ja perheisiin, jossa oli kouluikäisiä lapsia veimme koulutarvikkeita ja reppuja. Joka paikassa meille tarjottiin turkkilaista kahvia, joka ei minun lempijuomani satu olemaan, kahvia kun en juo, mutta muutama kupillinen sitä vain ehkä kasvatti luontoa ;)Jotkut perheistämme olivat ns. moniongelmaisia perheitä, alkoholismia, köyhyyttä, sairautta yms, nämä vierailut olivat rankkoja henkisesti ja laittoivat usein miettimään oman elämänsä arvoja uudelleen. Aktion aikana koin, että suhteeni Jumalaan lähentyy, luotan häneen enemmän ja vaikka aktio ja se aika loppuikin, niin haluan vaalia sitä läheisyyttä ja elää vieläkin lähempänä Jumalaa. Välillä on rankkaa lähteä ja se pelottaa ja omalta mukavuusvyöhykkeeltä joutuu lähtemään sellaiseen, mistä ei tiedä, mutta ne kokemukset, jotka sieltä saa, niitä ei voi verrata niihin, joita ns. mukavuusvyöhykkeellä kokee. Kun on nuori kannattaa lähteä ja tälläiset lyhytaikaisetkin aktiot selventävät lähetystyötä käytännössä ja antavat eväitä hengelliseen elämään. Eihän sitä tiedä, jos näillä aktiomatkoilla vaikka syttyy into lähteä sinne kaikkeen maailmaan..Ainakin ne opettavat nöyryyttä ja jättävät sydämeen jotain mitä ei voi unohtaa,ehkä halun innostaa muita ehkä palon rukoilla lähetystyön puolesta! Sini Hakamo 2006 LUKE pääsiäiskampanja, Englanti Pauliina Heikari ja Eveliina Sallinen Birminghamin keskustassa kertomassa ihmisille meidän kristittyjen Jumalastamme. Alla nigerialainen Melody Adekunle ja Eveliina harjoittelemassa ilmapallojen tekemistä lastentapahtumaa varten. Oma OM-aktiokokemukseni oli aivan mahtava! Aktio antoi minulle itselleni niin paljon, että siitä riittää matkaevästä koko elämääni. Aktiomatkan aikana oli todella upeaa saada kertoa evankeliumia ihmisille sekä viettää yksi viikko yhdessä aivan ihanien ihmisten kanssa. Parikymmenhenkisen ryhmämme ilmapiiri oli sanainkuvailemattoman hieno, koska jokainen oli tullut vilpittömin mielin palvelemaan Jumalaa ja kertomaan meidän syntiemme sovittaneesta Jeesuksesta. Kuitenkin kaikista suurin asia, jonka koin matkalta saavani, oli yhä syventynyt ja vahvistunut suhde Jumalaan. Kun on kaukana kotoa ja vieraassa maassa, ja välillä jopa tuntuu, että miten pärjää, saa rukoilla ja luottavaisin mielin jättää kaiken Jumalan hoidettavaksi. Kun Hän kerran johdatti minut tekemään Hänen valtakuntansa työtä, sain täysin luottaa siihen, että Hän myös johdattaa minua kaikessa siinä, mitä eteeni koko matkan aikana tulee. Myös niin moni muu asia avautui ja kirkastui minulle matkani aikana, että tunsin kiitollisuutta siitä, että sain olla Jumalan erityisen hyvässä hoidossa koko matkani ajan ja aina sen jälkeenkin. Yllätyin myös paljon siitä, että jo siitä hetkestä lähtien, kun päätin lähteväni aktioon, en murehtinut siitä, kuinka selviäisimme koko matkasta kahdestaan kaverini kanssa, vaikka itse olen kuitenkin vasta 17 ja kaverini 18, ja tämä oli ensimmäinen kahdestaan tekemämme lentomatka ulkomaille. Jumala rohkaisi meitä molempia paljon ja tiesimme, että todella monet ihmiset ympäri maailmaa rukoilivat puolestamme jo ennen aktiotamme ja sen koko aikana. Matkani myötä sain yhä enemmän rohkeutta olla Kristuksen todistajana myös Suomessa. Matkan jälkeen todella tajusin, kuinka moni ystäväni, kuin sukulaisenikaan eivät vielä ole tulleet tuntemaan Jeesusta henkilökohtaisena Vapahtajanaan. Meidän tulisi olla rohkeita kertomaan syntien sovituksesta ja Raamatun, Jumalan Sanan, tärkeydestä elämässämme. Sinä, joka koet sydämessäsi Jumalan kutsun lähetystyöhön, oli se sitten OM:n tai minkä tahansa muun lähetysjärjestön matka, ole rohkein mielin ja rukoile Jumalan johdatusta asiassa. Kokemus antoi itselleni niin paljon, että olen todella onnellinen, että sain mahdollisuuden lähteä. Ilo, jonka Jumala antoi sydämeeni, on sanainkuvailmaton! Ja jos se on Jumalan tahto, olen valmis tulevaisuudessakin lähtemään lähetystyöhön, viemään Hänen sanaansa koko maailmaan. Lähtöaamunani äitini antoi minulle ja ystävälleni matkaevääksi tämän Raamatunkohdan: "Muista, että olen sanonut sinulle: ‘Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi.’ " (Joosua 1:9). Tämän lupauksen tahdon antaa matkaevääksi myös sinulle tähän maailmaan - rohkaisuksi kertoa kaikkivaltiaasta Jumalastamme, kaikkien maailman ihmisten puolesta kuolleesta Jeesuksesta, maailman Vapahtajasta, jonka kanssa saamme kerran taivaassa katsella Taivaallisen Isämme kasvoja! Eveliina Sallinen   LUKE Easter Outreach (pdf, in English)   2005 kampanjat Training - Evangelism - Adventure Uusi-Seelanti On kestänyt kauan kirjoittaa tapahtuneita paperille, niin upea ja ainutlaatuinen aika se elämässäni oli. Päällimmäisenä nousee kiitos kaikkivaltiasta Jumalaa kohtaan, jolle mikään ei ole mahdotonta. Uuden-Seelannin aktio alkoi kotimaassa jo varhaisessa vaiheessa matkaan valmistautumisella. Henkistä valmistautumista tarvittiinkin, sillä edessä oli monia jänniä seikkailuita. Lentomatka toiselle puolelle maapalloa oli pitkä, laskinkin välilaskuineen aikaa kuluneen siihen noin 38 tuntia. Perille saavuttuani ystävällinen nainen vei minut isäntäperheeseeni, jossa majoituin ensimmäisen kolme viikkoa. Heti seuraaavana päivänä lähdin tutustumaan kielikouluun, jossa oli tarkoitus aloittaa kieliopinnot. Erityisesti muistan koulusta opettajani David Fernin, jonka lämmin vastaanotto sai jokaisen tuntemaan olonsa tervetulleeksi. Kolmiviikkoisen kielikoulun jälkeen alkoi aktio. Meidän haettiin pakettiautolla tukikohtaan, joka sijaisti noin tunnin ajomatkan päässä Aucklandin keskustasta. Samantien pääsimme toimintaan mukaan. Ensimmäisestä päivästä lähtien aloimme viettää melko kurinalaista elämää, johon kuului mm. Raamatun opiskelua itsenäisesti tai muiden tiimiläisten kanssa, hartauksia, ilosanomasta kertomisen harjoittelua. Viikon päätteeksi pääsimme Aucklandiin seikkailemaan ja selvittämään rasteja. Viikon jälkeen olikin jo aika pakata auto ja sinne omat vaellusvermeemme. Reissasimme ympäri Uuden-Seelannin aloittaen pohjois-saaresta ja päätyen eteläsaarelle, josta sitten takaisin pohjoiselle saarelle. Aktion aikana teimme monia vaelluksia erilaisissa maastoissa ympäri Uuden-Seelannin. Vaellusmökeissä oli harvemmin muuta tekemistä iltaisin kuin jutella ihmisten kanssa, joten meillä oli monia tilaisuuksia kertoa omat tarinamme. Kohtasimme monia ihmisiä, niin nuoria kuin vanhojakin. Mukana kannoimme joitakin traktaatteja, uusia testamentteja, jotka sitten pystyimme antamaan näille ihmisille. Teimme myös melontaretkiä, tutustuimme alkuperäikulttuuriin, avustimme Jumalanpalveuksissa, tutustuimme mahtaviin ihmisiin, ilahdutimme vanhuksia vanhainkodeissa, hyppäsimme tandem-hypyn lentokoneesta (tosin eivät kaikki), yritimme laskea hiekkadyyneillä mäkeä.... uimme meressä, kävimme mutakylvyssä, kerroimme narutemppujen ja draamojen avulla Jumalasta, esitimme kouluissa lähetysaiheista puppet-show:ta. Aktioon mahtui monenlaista jännittävää seikkailua. Ainakin kahdesti koin konkreettisen varjeluksen.Ensimmäisellä kerralla olin hengenvaarassa kanootin kaaduttua hyvin voimakkaasti virtaavassa joessa kanoottiretkellä. Alussa kanoottimme juuttui puun alle, joka makasi veden päällä. Minä ja ystäväni Sarah jäimme hetkeksi loukkuun, kun suuntavaisto katosi kaatumisen takia. Onneksi Hän lähetti apuun ihmisiä, joilla oli valmius toimia nopeasti ja viisaasti, jotta minut ja ystäväni Sarah Roh saatiin ongituksi virtaavasta vedestä. Lisäjännitystä pelastusoperaatioon toi se seikka, että ystäväni ei osannut uida. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Toisen hengenpelaustumisen koin, kun vaellusmökissä, jossa meidän oli tarkoitus yöpyä, syttyi tulipalo. Olimme ruoan jälkeen aloittelemassa opiskelua, kun sytyttämämme takka alkoi tuottaa enemmän ja enemmän savua. Yritettyä aikamme sammuttaa paloa, huomasimme sen tulevan takan hormista, joten meillä ei ollut mahdollisuuksia sammuttaa sitä. Aurinko oli jo ehtinyt laskeutua, joten ulkona oli jo pimeä. Joukostamme lähti muutama hakemaan apua läheiselle parkkipaikalle leiriytyneiltä armeijan miehiltä. Muut lähtivät parkkipaikalle kerättyään hyvin savuisesta mökistä joitakin tarpeellisia varusteita. Kun koko tiimimme oli parkkipaikalla turvassa näimme suuren roihahduksen juuri sieltä missä vaellusmökki OLI sijainnut. Palokunta oli jo saapunut paikalle, mutta mökkiä ei voinut enää siinä vaiheessa pelastaa, se oli mennyt savuna ilmaan. Varjelusta jokainen tiimiläisemme koki matkalla. Viikkoittain kävimme asettamiamme tavoitteita läpi. Tiimin vetäjät kannustivat juuri omien tavoitteiden saavuttamisessa ja pistivät meidät itse pohtimaan, kuinka niihin päästäisiin. Viimeisenä iltana pidimme läksiäisjuhlat grillauksen ja muun herkuttelun merkeissä. Päätän kirjoituksen ulkoa oppimaani kohtaan Roomalaiskirjeestä (Room6:23): For the wages of sin is death but the gift of God is eternal life in Christ Jesus our Lord. Elina Leppälä Turkin aktio 8.-21.8. Kun aktiokoulutus alkoi, minut pikkuhiljaa täytti ilo. Oli upeaa saada kohdata kristittyjä niin monesta maasta. Oli ihmeellistä kokoontua ylistämään Jumalaa yhdessä ja kokea yhteyttä. Kun jaoimme tuntemuksiamme, huomasin, etten ollut ainoa, joka koki epävarmuutta ja ehkä pelkoakin siitä, miten voisi olla Jumalan käytössä tällaisessa lyhyessä aktiossa. Toki joukossa oli niitäkin, jotka paloivat innosta ja malttoivat tuskin odottaa, että pääsisivät toreille ja puistoihin kohtaamaan ihmisiä. Aktiosta vastaava työntekijä otti esille kohdan Paavalin kirjeestä korinttilaisille, jossa Paavali kirjoittaa, että korinttilaiset näkivät hänet hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana. Mutta silti Paavali halusi julistaa ristiinnaulittua Kristusta. Jos siis Paavali oli arka, heikko ja pelokas, niin miksen minäkin antaisi itselleni lupaa olla sitä ja kuitenkin lähtisi liikkeelle Jumalan voimassa? Aktioon valmistautuminen oli monin tavoin innostavaa. Suurin asia kohdallani oli se, että Jumala alkoi murtaa sydäntäni, jossa oli suuttumusta paikallisia ihmisiä ja kulttuuriin sidoksissa olevia tapoja kohtaan. Huomasin, että Jumala täytti sydäntäni rakkaudella ja kun aktiokoulutus oli loppumassa, minäkin halusin lähteä jo liikkeelle, kohdata ihmisiä ja rakastaa heitä. Matkasimme Izmiriin, entiseen Smyrnaan ja asettauduimme hotelliin asumaan. Meidät oli jaettu tiimeihin ja oman tiimimme kanssa suunnittelimme päivittäisen ohjelmamme. Oli hienoa saada toimia tiimissä ja kokea yhteyttä. Kokoonnuimme aamuisin yhteen ja jokainen vuorollaan jakoi Sanaa ja rukoilimme yhdessä. Kun olimme liikkeellä, niin saimme huomata, miten täydensimme toisiamme, koska meillä kullakin oli erilaisia lahjoja. Tiimielämä toki vaati myös kärsivällisyyttä, koska tulin huomaamaan, että toisilla ihmisillä saattoi olla hyvin erilainen tapa toimia ja ajatella kuin itselläni. Ensimmäisenä päivänä Izmirissä olimme tiimimme tyttöporukalla puistossa ja siellä tutustuimme ryhmään naisia ja lapsia. Kontaktin synnyttyä meidät kutsuttiin jakamaan heidän piknik-eväät heidän kanssaan. Saimme kokea turkkilaisten vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä. Tämä kohtaaminen ei jäänyt vain yksittäiseksi, vaan saimme tavata heitä useampaan otteeseen puolentoista viikon aikana. Annoimme heille Jeesus-filmin ja he olivat katsoneet sen heti ja perheen äiti kertoi, että hänestä se oli hyvä ja oli hienoa, kun se oli omalla kielellä. Koraania hän lukee arabiaksi, eikä ymmärrä kuin vain pienen osan lukemaansa. Keskustelut eivät voineet mennä kovin syvälle, koska ainoana yhteisenä kielenä meillä oli turkki ja minä sain kyllä pistää parastani tulkatessani keskusteluja. Keskusteluissa tuli monesti ilmi, kuinka paikalliset pelkäävät monia asioita ja elävät pelon keskellä. Olisin monesti halunnut sanoa, että kuinka Raamattu puhuu siitä, että ei tarvitse pelätä ja siitä, että täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Mutta kielimuurin tähden ei ollut mahdollista viedä keskustelua kovin syvälle ja pitkälle. Annoimme kuitenkin heille Raamatun lahjaksi, kun he juuri ennen lähtöämme halusivat vielä tulla tapaamaan meitä. Saamme luottaa siihen, että Jumalan sana ei tyhjänä palaa, vaan täyttää sen tehtävän, jota varten se on lähetetty. Haluan kertoa yhdestä kohtaamisesta. Oli lähtöpäivää edeltävä päivä. Minulla oli jo kotiinpaluutunnelma ja jotenkin tuntui, ettei ollut kovin paljon mieltä solmia uusia kontakteja. Kuitenkin aamulla kokoontuessamme tiimimme kanssa rukoilimme, että Herra johdattaisi meitä ja antaisi merkityksellisiä kohtaamisia. Minäkin halusin uskossa yhtyä siihen rukoukseen, vaikka tunteeni kertoivatkin muuta enkä varsinaisesti odottanut enää mitään. Päätimme mennä seuramaan Universiade-kisoihin taekwondoa. Aiemmin kisoissa ei ollut minun osaltani syntynyt kohtaamisia ihmisten kanssa, joten senkään takia odotukseni eivät olleet korkealla. Istuimme tiimimme jäsenten kanssa katsomossa, eikä aikaakaan, kun jokainen meistä jutteli jonkun kanssa. Minä juttelin huivipäisen musliminaisen kanssa, enkä olisi ikinä osannut kuvitella, että hän olisi urheilija. Mutta sitten hän kertoi, että oli vuosia sitten ollut taekwondon junioreiden maailmanmestari ja hänellä oli lupaava urheilu-ura edessä. Mutta sitten hän sairastui vakavasti ja lääkäri kielsi häntä jatkamasta aktiiviuraa. Kuunnellessani nuoren naisen kertomusta elämästään koin, kuinka Jumala vuodatti sydämeeni rakkautta tätä naista kohtaan. Silmistäni alkoi vuotaa kyyneleitä, kun kuuntelin häntä ja jotenkin koin alusta asti sydänten yhteyttä hänen kanssaan. Koin Jumalan kehottavan minua rukoilemaan naisen puolesta, mutta vastustelin. Ajattelin, etten nyt sentään voi kesken taekwondo-kisojen rukoilla katsomossa. Arastelin ehdottaa sitä myös sen tähden, että naisen pukeutumisesta kävi ilmi, että hän ainakin jollain tavalla noudatti islamin säännöksiä, eikä ollut täysin maallistunut. Otimme valokuvan yhdessä, kun hänen mielestään olimme samannäköisiä. Hän ei ollut niin stereotyyppisen turkkilaisen näköinen, vaan oli sinisilmäinen. Sitten vaihdoimme osoitteita ja lupasin lähettää kuvan hänelle. Kun astelimme ulos hallista, koin raskasta taakkaa sydämelläni. Tiesin, että minun olisi pitänyt rukoilla tuon naisen puolesta. Jokaisella askeleella taakka vain kasvoi. Sitten totesin ääneen muille tiimiläisille, että minun on mentävä takaisin. Jos en menisi, niin katuisin jälkikäteen. Menin siis takaisin ja kohtasin naisen vähän hämmentyneenä, kun olinkin palannut takaisin. Kerroin hänelle, että koin, että haluaisin rukoilla hänen terveytensä puolesta ja kysyin, saisinko sen tehdä. Sain luvan ja rukoilin hänen puolestaan. Rukoiltuani koin, että taakka sydämeltäni lähti. Hyvästelin hänet uudelleen ja astelin pois kevein askelin. Sydämeni täyttyi jälleen ilolla ja kiitollisuudella. Jälleen kun vähiten olin odottanut merkittäviä kohtaamisia, niin Jumala järjesti sellaisen. Aktio oli monin tavoin hyvin merkittävä juttu elämässäni. Jumala laajensi alueitani niin kuin olin etukäteen pyytänyt häntä tekemään. Sain olla liikkeellä ja tehdä asioita, joita minulla ei ole aiemmin ollut rohkeutta tehdä. Samalla kuitenkin sain myös vahvistusta siihen, millaisia lahjoja Jumala on minulle antanut ja mikä on luontevin tapa minulle tehdä työtä Hänen valtakuntansa hyväksi. Jumala myös vahvisti näkyäni. Tällä hetkellä saan toteuttaa sitä työssäni lastenkodissa täällä Suomessa. Saan olla rakastamassa Jumalan rakkaudella niitä lapsia ja nuoria, jotka ovat jääneet vaille rakkautta ja ovat kasvaneet turvattomissa oloissa. Mutta voi olla, että jonain päivänä voin toteuttaa sitä näkyä jossain muualla päin maailmaa. Sain oppia jotain siitä, että mitä on olla levosta käsin liikkeellä. Oli hienoa nähdä, kuinka ihmeellisellä tavalla Jumala toimii ja miten Hän yllättää. Ann-Marie Pettersson   France Summer Challenge Heinäkuussa minulla oli mahdollisuus osallistua kahden viikon pituiseen OM:n aktioon Länsi-Ranskassa, Nantesin kaupungissa. Aktio pidettiin yhteistyössä pienten paikallisseurakuntien kanssa. Tarkoituksena oli rohkaista pieniä paikallisseurakuntalaisia ja kertoa Nantesin asukkaille Jeesuksesta. Christian Itävallasta, Michaela Saksasta, Christine Sveitsistä ja Eveliina Suomesta Yhteensä meitä oli 50 aktiolaista 14:sta eri maasta ympäri maailmaa (Koreasta, Sveitsistä, Granadasta...). Oli ihmeellistä huomata, miten Jeesuksen tunteminen yhdistää ja miten kaikista kulttuurillisista eroista huolimatta on mahdollista kertoa yhdessä Jeesuksen ilosanomasta! Osallistuimme eri seurakuntien kokouksiin, evankelioimme kaduilla, jaoimme kutsuja, teimme mielipidetiedusteluja ja yritimme keskustella mahdollisemman monen ihmisen kanssa henkilökohtaisesti. Vaikka kaikki aktiolaiset eivät osanneet edes maan kieltä, niin jokaiselle löytyi oma evankelioimismuoto - kuorossa, draamaryhmässä, "katsojana", traktaattien jakajana... Aktion aikana sai monella tavalla oppia, että Jumala hoitaa tilanteen kuin tilanteen. Kerran eksyin ryhmästäni ja selvisin "ihmeen kaupalla" majapaikkaani vaikkei osoitetta ollutkaan mukana. Samalla oli ihmeellistä huomata jälleen kerran millainen voima rukouksessa on! Yhtenä päivänä lastenkokouksessa kaikki lapset lähtivät kesken pois ja tapahtumanvetäjät olivat tosi masentuneita. Seuraavana päivänä rukoilimme vielä enemmän lastenkokouksien puolesta ja samana päivänä tuli yli 40 uutta lasta kokoukseen! Kaiken kaikkiaan tämä aktio antoi minulle uutta intoa kertoa myös koti-Suomessa Jeesuksesta. Toivoisin, että mahdollisemman moni osallistuisi aktioon Suomessa tai ulkomailla ja saisi uutta kipinää elää Jeesukselle! Eveliina Honkasalo Love Silk Road, Kaukasus LSR -2005 alkoi kaikille, noin 60 osallistujalle tarkoitetulla kolmen päivän konferenssilla, jonka tarkoituksena oli valmistaa meitä tulevien viikkojen koitokseen. Kuulimme Kaukasuksen alueella tehtävästä lähetystyöstä ja siihen liittyvistä haasteista sekä opetusta. Erityisen hyödyllisenä tuli meille ulkomaalaisille tarkoitettu kuvaus kulttuurieroista, joihin tulisimme törmäämään. Lisäksi aikaa oli varattu omiin tiimiläisiin tutustumiseen sekä ylistykseen ja rukoukseen. Konferenssin jälkeen joukko jakaantui aktiokohteisiinsa eri puolille Kaukasusta. Meidän sekä paikallisista että ulkomaalaisista koostuva tiimimme suuntasi kaupunkiin, jossa on noin vuosi sitten perustettu kristillinen seurakunta ja tarkoituksenamme oli osallistua sekä sen että kiertävän hammaslääkäriklinikan toimintaan. Ensimmäisellä viikolla olimme parina päivänä klinikan mukana pakolaiskylässä pitämässä lapsille suunnattua valistusohjelmaa hampaiden hoidosta sekä jaoimme hammasharjoja ja -tahnaa sekä opetimme ihan kädestä pitäen miten hampaita tulisi harjata. Lasten suihin vilkaiseminen ja mätänevien hampaiden näkeminen osoitti kuinka kaikenlainen terveys- ja hygieniaopetus olisi tarpeen. Seuraavana maanantaina alkoi seurakunnan lapsille suunnattu kesäkoulu, johon osallistui 13 iältään 3-16-vuotiasta lasta. Rehellisesti sanottuna ensimmäinen päivä oli hirveä. Lapset riehuivat ja huusivat, pienemmät itkivät eikä meillä ohjaajillakaan homma ollut vielä ihan hallinnassa. Varsinkin kun ei ymmärtänyt kieltä, niin tuntu, että on enemmän tiellä kuin hyödyksi. No, seuraava päivä meni jo kivuttomammin ja sitä seuraavat taas paremmin. Sekä lapset että ohjaajat omaksuivat tietynlaisen päivärytmin. Aamupäivällä oli Raamattu-opetusta sekä leikkejä ja pelejä. Lounaan jälkeen pienimmät ottivat päivänokoset ja isommille oli jotain muuta ohjelmaa. Iltapäivällä askarreltiin ja päivän päätteeksi oli aina yhteinen hetki, jossa esitettiin päivän aikana opittuja näytelmiä ja lauluja sekä muisteltiin vielä päivän opetusta. Kaksi viikkoa kesäkoulua meni vauhdilla. Päivät oli pitkiä, koska lasten lähdettyä piti vielä valmistella seuraavaa päivää ja kaksi kertaa viikossa osallistuimme seurakunnan kokouksiin. Iltaisin ei tarvinnut kauan odotella unen tuloa. Kaikesta hässäkästä huolimatta kolme viikkoa tässä kaupungissa oli unohtumaton kokemus. Asuimme paikallisessa perheessä, joten pääsimme aitiopaikalta seuraamaan paikallista arkielämää. Yhteisen kielen puuttuminen rajoitti tietysti kommunikointia, joten kovin syvällisiin keskusteluihin ei ollut mahdollisuutta. Lasten kanssa oli kuitenkin helppo päästä kontaktiin kielimuurista huolimatta. Toivon, ja uskonkin, että pystyimme tuomaan Jumalan rakkautta näiden lasten elämään. Jumalan työ ei välttämättä vaadi suuria sanoja. Tapoja sen tekemiseen on yhtä monta kuin on työntekijääkin. Ja loppujen lopuksi kaikki on kuitenkin Jumalan kädessä. Me ehkä istutamme ja kastelemme, mutta Hän antaa kasvun. Laura Inkinen History Makers, Irlanti Aktion aikana sain oppia sen, että lähetystyö on todella kova prosessi. Jumala pani minut todella tiukalle ja jouduin jatkuvasti taistelemaan omaa lihaani, pelkojani ja Paholaisen valheita vastaan. Oman mukavuusvyöhykkeen jättäminen oli vaikeinta, mitä voin kuvitella. Jouduin tilanteisiin, joista en uskonut selviäväni ja joita todella pelkäsin. Tilanteisiin, joita en todellakaan hallinnut ja joissa jouduin luottamaan vain täysin Jumalaan. Ja kun olin selvinnyt yhdestä pelottavasta hetkestä, sain tietää, että toinen samanlainen on edessä. Lähetystyössä tärkeintä on kääntää katse omasta itsestäni Jeesukseen. Nyt vasta tajuan, mitä itsensä kieltäminen tarkoittaa. Jos ajattelen vain, miten epämukavalta kaikki tuntuu, haluan kääntää selkäni Jumalalle. Mutta jos kieltäydyn tuijottamasta omia tarpeitani, saan nähdä, että 2.Kor.12:10 on totta; Juuri heikkona olen voimakas. Ja vaikka vaikean tehtävän jälkeen tuntuisi miltä, Jumala on tullut lähemmäs minua ja rakastan Häntä enemmän. Sitten vielä käytännön esimerkki edellä mainitusta: Yksi tiimini tavoista viedä evankeliumia eteenpäin oli kiertää ovelta ovelle kyselyn kanssa. Ensimmäinen ovelta ovelle kiertäminen oli minulle kauhea kokemus. Pelkäsin ihmisten reaktioita ja omaa taitamattomuuttani, ja muutaman oven jälkeen olisin halunnut itkeä ja juosta pois. Koskaan mikään ei ollut tuntunut niin vaikealta ja epämiellyttävältä. Koska en ollut yksin, vaan kiersimme aina pareittain, en voinut paeta tehtävästä. Parini raahasi minut ensin yhdelle ovelle, sitten toiselle ja soitti ovikelloa. Siinä vaiheessa en enää voinut paeta. Ja kun pelosta huolimatta kiersin parini kanssa, Jumala auttoi ja pahin pelko meni ohi. Olin kuitenkin todella helpottunut, kun tilanne oli ohi ja ajattelin, etten halua tehdä sitä koskaan enää uudestaan. Vaikka parilleni kokemus ei ollut aivan yhtä negatiivinen, ei hänkään ollut innostunut ajatuksesta tehdä sama uudelleen. Mitään pahempaa ei voinut olla. Seuraavana päivänä olin väsynyt eikä mikään mitä teimme tuntunut mukavalta. Olin huonolla tuulella ja kaikki ärsytti. Kun kuulin, että illalla olisi mahdollisesti uusi ovelta ovelle kiertäminen edessä, hermostuin todella. Kun sitten muutamaa tuntia ennen H-hetkeä juttelin asiasta muutaman tiimiläiseni kanssa, tuli ilmi, että voisin unohtaa kyselylomakkeen, jota olimme käyttäneet ja käyttää sen sijaan omaa todistustani, innostuin todella. Yhtäkkiä halusin ehdottomasti päästä kiertämään ovelta ovelle. Sama tapahtui edellisen illan parilleni. Tämä valtava asenteenmuutos minun ja parini kohdalla oli suuri Jumalan ihme koko meidän tiimillemme. Katja Peltola Mediterranean Challege Jo ensimmäinen viikko Malagassa (koulutuskonferenssi maassa) oli jännittävä ja mielenkiintoinen, kun ihmisiä ympäri maapalloa oli kokoontunut yhteen valmistautumaan evankelioimisaktioihin muslimimaihin. Tiimi, johon minä pääsin, oli melko iso, 9 henkilöä. Aluksi minua vähän mietitytti, miten sopeudumme olemaan ja tekemään yhteistyötä keskenämme, kun olimme niin eri ikäisiä ja eri maista kotoisin. Ikähaitari tiimissämme oli 18-59 vuotta ja muut tiimin jäsenet olivat kotoisin Ruotsista, Tanskasta, USA:sta, Etelä-Afrikasta ja Etelä-Koreasta. Mutta kaikki erilaisuudet olivat vain rikkautta ja meillä oli koko matkan ajan todella hyvä yhteishenki. Erityisesti tämä tuli näkyviin siinä, miten toiset kantoivat ja auttoivat parhaansa mukaan niitä, jotka sairastuivat. Minäkin jouduin kokemaan inhottavan vatsataudin, mutta meille oltiinkin jo Malagassa sanottu, että suurin osa aktioon lähtijöistä aina sairastuu jonkinlaiseen vatsatautiin. Kävimme kampajan kohdemaan kuudessa eri kaupungissa. Mukana oli siis pieniä ja syrjäisiä kaupunkeja, joissa muita ulkomaalaisia ei näkynyt, sekä suuria, turisteja täynnä olevia kaupunkeja. Yövyimme aina hostelleissa tai muissa matalan budjetin hotelleissa. Kokonaisuudessaan matka oli tietenkin unohtumaton elämys, mutta kohokohtia olivat ne kerrat, kun saimme tapaamiltamme ihmisiltä kutsun kotiinsa. Minulla oli mahdollisuus vierailla kolmessa kodissa. Siellä pääsi tutustumaan vielä syvemmin paikalliseen kulttuuriin ja nauttimaan uskomattomasta vieraanvaraisuudesta. Yhteisen kielen puute rajoitti tietysti aika lailla kommunikointia, mutta ehkä juuri sen takia meillä oli erityisen hauskaa, kun yritimme kertoa asioita käsillämme. Eikä kielimuuri tuntunut mitenkään rajoittavan ystävyyssuhteiden syntyä. Kielimuurin takia pääasiallinen evankelioimistapamme oli rukoilu ja kirjallisuuden jakaminen. Tiimin johtajat tietenkin osasivat arabiaa, mutta hekään eivät voineet olla mukana kaikissa tilanteissa, joissa me muut kohtasimme ihmisiä. Minäkään en osannut arabiaa muuten kuin joitakin fraaseja (pystyin esittelemään itseni), jotka olimme oppineet muutaman tunnnin kielikoulussa. Siksi evankeliumin kertominen sanoin jäi vähäiseksi, mutta annoimme ihmisille arabian kielisiä kasetteja, kirjoja ja Jeesus elokuvia (DVD). Pääsy paikalliseen kotiin oli erityisesti meille tytöille tärkeä asia, sillä siellä pääsimme kohtaamaan lähemmin marokkolaisia naisia, jotka viettävät suurimman osan ajastaan kotonaan, toisin kuin miehet, jotka viettävät aikaansa ulkona kahviloissa ja puistoissa. Outi Pääkkönen Love Silk Road Ensi vaikutelma maasta oli, että ompa ihanan lämmintä ja sitä ihanan lämmintä riitti koko neljän viikon ajaksi. Lämpötila huiteli ajoittain lähellä viittäkymmentä. Konferenssissa oli kaiken kaikkiaan n. 60 ihmistä, jotka sitten jakaantuivat pienenpiin aktioryhmiin. Me olimme tiimissä, joka auttoi hammasklinikkatyössä ja kävimme myös pitämässä hammasvalistusta lapsille läheisissä pakolaiskylissä. Konferenssin jälkeen puolet tiimistämme suuntasi kohdekaupunkiin ja sen viikon aikana valmistauduimme pitämään hammasvalistusta ja kävimme yhdessä pakolaiskylässä muutamana päivänä opettamassa lapsia, kuinka he voivat huolehtia hampaistaan. Paikalliset ihmiset ajattelevat, että maitohampaat menevät pilalle harjaamisesta, joten lastenkin hampaat olivat todella kurjassa kunnossa. Viikon lopulla lopputiimimme tuli myös paikalle ja aloimme valmistautua kaupungin kristittyjen lapsille pidettävään kahden viikon mittaiseen kesäleiriin. Leirille tuli 13 lasta. Ensimmäinen päivä oli hirvittävä. Me ohjaajat olimme kireitä, lapset riehuivat ja olivat todella levottomia. En tiedä muuttuivatko lapset vai me, mutta leirin viimeisenä päivänä lapsiryhmää ei olisi uskonut samaksi. Molemminpuolinen luottamus syntyi ja kommunikointi keinojakin löytyi runsaasti vaikka yhteinen kieli puuttuikin. Siis meitä paikallista kieltä osaamattomia ei ollut kuin kaksi ja me olimme lähinnä auttavina käsinä ja syleinä joihin voi tulla. Paikallisessa perheessä asuminen oli myös kokemus sinänsä niin heille kuin meillekin, luulen niin. Mitä sitten opin? Suvaitsevaisuutta kenties ihmisiä kohtaan jotka tekevät monet asiat hyvinkin eri tavalla kuin itse tekisin. Jotenkin konkreettiseksi tuli Jumalan rakkaus meitä ihmisiä kohtaan kaiken kaikkiaan. Kaikki me olemme pahoja tavalla tai toisella ja vain Jumalan rakkaus on se joka voi olla meitä muuttamassa ja auttamassa muuttumaan. Oli koskettavaa nähdä, että oikeasti voimme olla omalla olemassaolollamme siunaamassa muita. Itselleni jäi halu olla tavalla tai toisella mukana viemässä ilosanomaa Jeesuksesta kaikille maailman kansoille. Saara Toivonen 2004 kampanjat Remonttihommissa Logos Hopella Viime syksynä (2004) vietin puolitoista kuukautta Logos Hopella projektityössä. Laivaa valmisteltiin silloin Kööpenhaminassa kuivatelakkaa varten. Asbestipurkutyön tieltä täytyi poistaa paljon säästettäviä kalusteita, sillä alus on aivan täynnä asbestia. Autokannelta ja ilmastoinnin konehuoneesta poistettiin myös ruoste. Ennen matkaa kyselin Jumalalta, tulisiko sinne lähteä. Sillä kertaa sain harvinaisen selvän vastauksen:"Onnelliset te, jotka kylvätte kaikkien vetten vierille..."(Jes.32:20) Mikäpä muu olisi yhtä paljon vetten vierille kylvämistä kuin juuri laivatyö! Logos Hopella oli syksyllä keskimäärin 40 henkilöä, ja projektityöntekijät vaihtuivat alati. Silti yhteishenki oli porukassa korkealla, ja ilmapiiri oli erittäin rohkaiseva. Suomesta meitä oli vain kaksi, joten suomalaisinvaasiota kaivattaisiin tulevaisuudessa! Laivalla työskennellessä oli erittäin kirkkaana mielessä, että teen tätä Jeesukselle enkä kenellekään ihmiselle. Toisaalta oli hienoa ymmärtää, että työlläni on suoranainen merkitys sielujen pelastumiseen. Nämä ajatukset antoivat voimaa yksitoikkoisiin sarjatöihin, kuten seinälevyjen kantamiseen, lattiapeitteen paikkailuun ja lukkojen ja kahvojen irrotukseen. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin olevani niin oikeassa, Jumalan minulle tarkoittamassa paikassa. Erityisesti nautin suurten, laivan sivuille ripustettavien kylttien tekemisestä. Niissä luki www.LogosHope.org. Kaksi ensimmäistä kylttiä olivat jotain muovikangasta, ja tuuli repi ne kahden viikon jälkeen. Kolmannen maalasimme vanerille. Rukousilliossa selkeni taas näky maailman hukkuvista kansoista. Oman elämän pikku tavoitteet menettivät merkityksensä. Katse kiinnittyi Jeesukseen ja Jumalan tahtoon yhä vahvemmin. Kevään ja kesän ajan Logos Hope tulee olemaan kuivatelakalla todennäköisesti Montenegrossa tai Kroatiassa. Sen jälkeen alkaa varusteluvaihe Bremenissä Pohjois-Saksassa, jonne kaivataan tulevana syksynä taas paljon vapaaehtoisia. Projektityöläisten tarvitsee maksaa ainoastaan matkansa itse, asuminen ja ruoka kuuluvat luontaisetuihin. Itse saa myös valita palvelunsa ajankohdan ja pituuden. Myös miehistöön liittyvien tarve tulee kasvamaan, koska Logos Hopen miehistöön tulee kuulumaan 150 henkilöä enemmän kuin mitä Logos II:lla on. -Kuka tahansa, joka rakastaa Herraa Jeesusta Kristusta ja haluaa palvella häntä, on tervetullut Logos Hopelle, sanovat David ja Judy Gillan, Logos Hopen yhteisöjohtajat. Laura Niemi Terveiset Ateenasta ja Voloksesta Olympialaistunnelmista! 11.-21.8. Ateena Aktioni alkoi Volos-nimisestä kaupungista Keski-Kreikasta, jossa meitä oli yhteensä 11 tiimiläistä + team leader. Pääasiallinen tehtävämme oli kerätä roskia kaduilta teemapaidat ja lippikset päällä. Voloksen evankelisen seurakunnan näky on "to do good things for the community" eli hyvien tekojen kautta välittää evankeliumia kaupungin ihmisille. Osittain sama teema oli esillä myös Ateenassa, jossa roskien keruun ohella mm. jaoimme ilmaista vettä kaikille ohi kulkeville. Näissä pointtina on saada ihmiset kysymään miksi sen sijaan että itse saarnaa kadulla. Ateenassa tavoitteena oli lisäksi antaa kaikille kaupungin kaupoille ja putiikeille mahdollisuus ottaa vastaa Luukkaan evankeliumi. Tässä jakohommassa myös OM:n tiimimme oli mukana. Yllätykseksemme monet halusivatkin ottaa sen vastaan! Kreikkalaisillakin on nälkä kuulla Sanaa! Autoimme 30 hengen tiimimme kanssa myös kristillisessa ulkoilmakonsertissa, joka järjestettiin yhdellä pääaukiolla Ateenan keskustassa. Pääbändinä sie! llä oli Delirious. Ateenassa meillä kului lisäksi päivittäin aikaa bussissa kulkemiseen noin 2 tuntia, joka osoittautuikin hyväksi väyläksi kohdata erilaisia ihmisiä. Ihmiset olivat avoimia keskustelemaan ja moni joko kuuli evankeliumin tai sai käteensä lisätietoa Jeesuksesta työmatkallaan. Ateenassa teimme jonkin verran myös rukouskävelyä, joka henkilökohtaisesti tuntui melkoiselta kamppailulta pahaa vastaan - hyvä kokemus sekin kaikin puolin. Jokainen päivä oli erilainen ja päivän ohjelma varmistui yleensä aina vasta päivän kuluessa, joka itsestänikin tuntui vain hyvältä ja mielenkiintoiselta - koskaan ei tiennyt mitä kaikkea jännää uusi päivä toi tullessaan. Oli mielettömän hienoa huomata, kuinka Jumala voi käyttää niin erilaisia ihmisiä. Monella on sellainen käsitys että aktioon lähtevän täytyy olla joku superevankelista tai ainakin tuntea Raamattunsa ulkoa. Itse sanoisin että Hei, jos olet uskossa, tervemenoa aktioon! Jumala voi käyttää sinua olipa lahjasi tai luonteesi mikä tahansa. Oli hienoa oppia myös se, että kunhan vaan antaudun Jumalan käyttöön joka aamu, voin illalla ihmetellä mitä Jumala tekikään kauttani päivän aikana! Jumala haluaa nimittäin opettaa minus myös sellaisissa tehtävissä, joita en ensisijaiseti tunne omikseni, tärkeintä on antautuminen ja turvautuminen siihen etten yksin todellakaan saa mitään aikaan. Kaikki kunnia Jumalallle! Katri Nieminen Love Russia - Kids Camp 3.-23.7. Aktiomatka alkoi Viron Kehrassa pidettävällä neljän päivän konferenssilla, missä väki oli erittäin kansainvälistä. Konferenssin aikana saimme kuulla raamattuopetusta, ylistää, meille kerrottiin venäjän kultturista ja saimme yleensäkin valmennusta tulevaan kampanjaan. Konferenssin aikana oli myös mahdollista kokoontua oman tiimin kanssa ja saada tietää lisää tulevasta. Vasta siinä vaiheessa sain tietää minne olimme itse asiassa menossa. Leiri pidettiin Viipurin lähellä, Lihaniemessä, eikä siis kovinkaan kaukana Suomen rajalta. Virosta menimme ensin Pietariin, jossa saimme levätä ja virkistäytyä OM:n toimistolla (jossa oli ihanan lämmin vastaanotto ja runsas aamiainen) ennen varsinaiseen kampanjaan lähtöä. Kids camp -leirille meitä lähti viiden hengen tiimi: saksalainen Artur, joka oli tiiminvetäjä ja ainut joka osasi sujuvasti sekä venäjää että englantia (toimi siis myös tulkkina), kaksi venäläistä, Tanja ja Dima ja australialainen Andrew. En siis voinut koko aikana puhua yhtään suomea ja se oli aika koettelemus :)! Leiristä oli vastuussa Pietarilainen seurakunta ja väki oli käsittääkseni melko yhteiskristillistä. Lasten keskimääräinen ikä leirillä oli 15 vuotta ja vähän yllättäen kaikki olivat kai ihan perheellisiä ja hyvin toimeentulevia (ei orpoja tms.) ja suuri osa kristittyjen perheiden kasvatteja. Poikia oli suuri enemmistö, reilu 20 ja tyttöjä oli 8. Tiimimme jäsenet olivat ikäänkuin yksiä leiriläisistä, emmekä siis olleet johtajien asemassa. Leiriläiset olivat jakaantuneet kolmeen ryhmään, ja jokaisella ryhmällä oli oma venäläinen "isosensa". Meidän tehtäviimme kuului lähinnä pelien ja leikkien järjestäminen, silloin tällöin ja iltaohjelmien laatiminen (mm. todistuspuheenvuorot pidimme tiimiläiset kukin vuorollamme)sekä vain hengailu lasten kanssa. Paljon tuli heiteltyä frisbeetä ja pelattua lentopalloa. Leiri oli hyvin organisoitu. Joka päivä noudatimme suurin piirtein samaa aikataulua, joka alkoi aamuvoimistelulla ja päättyi iltapalaan. Päivällä oli varattu aikaa uintiin, peleihin, laulamiseen, iltaohjemlan suunnittelemiseen ja tietysti vapaa-aikaakin oli varattu tarpeeksi. Aamupäivästä kaikki leiriläiset kokoontuvat omiin ryhmiinsä raamattua tutkailemaan ja silloin mekin OM:läiset saimme olla keskenämme, lukea raamttua, rukoilla ja keskustella asiosta. Mieleen painuvimpia ja hauskimpia olivat hetket, jolloin tiimimme suunniteli iltaohjelmaa ja kontaktit, joita syntyi lasten kanssa. Meidän tiimimme järjesti myös Workshopin, jossa valmistimme avaimenperiä ym. Scooby doo -nimisistä muovinauhoista. Ne olivat oikea hitti leirillä! Harva ei siitä innostunut ja oli mukava kun isoimmatkin pojat tulivat myöhemmin kysymään saisiko lisää niitä nauhoja. :) Vaikka varsinkaan pienemmät lapset eivät osanneet kuin muutaman sanan englantia, esimerkiksi yhdenkin pojan kanssa leikimme "Taputa olalle ja juokse"-leikkiä. Tämä poika tuli sitten leirin viimeisenä päivänä luokseni ja antoi minulle kaksi kahden ruplan kolikkoa, joista toinen oli juhlaraha. Yksi tiimiläisistä tulkkasi mitä poika sanoi ojentaessaan lahjan minulle. Hän sanoi, että on tylsää kun emme enää näe ja toivoo että tulisin ensi vuonnakin. Sydänhän siinä meinasi sulaa. :) Jotkut teineistä olivat itse aina väillä innokkaita ottamaan kontaktia. Joku oli käynyt Suomessa osasi jop! a vähän suomeakin. Niiden kanssa jotka osasivat englatia, pystyi juttelemaankin jonkin verran ja pariin otteeseen olen ollut yhteydessä leirin jälkeenkin. Vapaa-aikaakin meillä oli ja silloin tuli mm. tutustuttua Viipurin ja Pietarin kaupunkeihin. Pietarissa kokoontui yhteenvedon merkeissä neljä eri tiimiä ja saimme kuulla toisten kertomuksia ja nähdä kuvia muiden parin viikon kampanjasta. Viimeisenä iltana pysähdyin miettimään mennyttä matkaa ja silloin tunsin ja tajusin, kuinka Jumalan kämenellä olin koko matkan ajan ollut. Koko ajan oli ollut turvallinen olo, eikä edes tarvinnut stressata todistuspuheenvuorosta, minkä normaaleissa oloissa olisin voinut kuvitella käyvän..! Kiitollinen olen reissusta ja saa nähdä minne ja kuinka Jumala johdattaa jatkossa! Kirsi Räsänen Eesti, 3.-23.7.2004 Upeaa oli! Vaikea tiivistää tapahtumia lyhyeen. Uskon, että Jumala teki paljon meidän pienen tiimin kanssa, niin yleisellä kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Itse ainakin tunnen joltain osin kasvaneeni ja viisastuneeni kristittynä. Ehkä kaikkia vaikutuksia ei ole suoraan nähtävissä, mutta ehkä sitten ajan kanssa ne pääsevät oikeuksiinsa. (Ainakin tiedän nyt, että seuraavalla kerralla en tarvitse kahtakymmentä kiloa matkatavaraa mukaan ja, että omassa voimassa kulkeminen on sama kuin yrittäisi kulkea kilometrejä trapetsilla) Tiimissämme oli yhdeksän eri-ikäistä ja erilaista hienoa persoonaa; kolme tuli Australiasta, kaksi Venäjältä, yksi Hollannista, leaderimme Trevor Warner Pohjois-Irlannista (mutta parhaillaan asustelee Pietarissa) ja tulkkimme, Ilmar, Eestistä. Olin tiimimme ainoa suomalainen, mikä tietenkin jännitti aluksi, mutta loppujen lopuksi kansallisuuksilla ei ollut erityisen suurta merkitystä. Keskinkertaisella englanninkielentaidollakin pärjäsi oikein hienosti J. Aktioaikamme asuimme enimmäkseen Etelä-Eestissä, Torvan kaupungissa, ihanan kotoisessa baptistikirkossa. Päämissiomme oli järjestää englanninkielen leiri 6-18-vuotiaille sekä vierailla muilla leireillä Etelä-Virossa. Kiirettä riitti. Erityisesti leirin suunnittelu ja toteutus oli haastavaa, mahdollisia organisointipäiviä ennen leirin alkua oli vain pari ja loppujen lopuksi päädyimme suunnittelemaan seuraavan päivän ohjelman aina edellisenä iltana. Pienoista paniikkia oli ajoittain ilmassa ja joskus suunnittelut venähtivät yli puolen yön. Jumala kuitenkin aina auttoi tiukan paikan tullen väsymyksen keskellä ja antoi ideoita ja hitsasi tiimiämme yhteen päivä päivältä enemmän. Oli rohkaisevaa nähdä kuinka leirille tulleet lapset ottivat meidät hyvin vastaan ja olivat täysillä mukana kaikessa. Tunnelma oli letkeä ja välitön (hupia saattoi lisätä myös meidän, köhöm, hieman kömpelöt draama-spektaakkelimme J ). Tietenkin joskus tuli todella rankkojakin hetkiä, varsinkin viimeinen viikko oli koettelemus. Jumala ehkä riisui silloin loputkin rippeet omasta voimasta. Tunsin hetkittäin olevani täysin tyhjä ja oli vaikea uskoa, että itsellä voisi olla enää mitään annettavaa. Joskus tuli itkettyä ja vajottua maanrakoon, mutta yhteiset ylistyshetket ja tiimiläisten tuki antoi silloin voimaa ja iloa. Uskon, että juuri niinä vaikeimpina hetkinä Jumala oli eniten läsnä, avasi uusia ovia ja opetti. Eestistä lähteminen oli haikeaa. Ero uusista ystävistä tuntui kipeältä, mutta onneksi olemme pitäneet keskenämme yhteyttä kotimaihin palattuamme. Odotan, että saan tilaisuuden lähteä aktioimaan ensi kesänäkin… ja ehkä myöhemmin pidemmäksikin aikaa. Heidi Kauppinen Irlanti, 6.-24.7.2004 Olin tänä kesänä Irlannissa kolmen viikon aktiossa, joka sijoittui Donegalin maakuntaan Buncranan kaupunkiin. Olimme tukemassa evankelisen seurakunnan perustamistyötä. Buncrana on kaupunki Luoteis-Irlannissa, jossa Irlannin kulttuuri on parhaiten säilynyt ja luonto upea. Paikka on eksoottinen. Kipinä lähtemiseen syntyi siitä, että olin neljä vuotta sitten Espanjassa Campus Crusade for Christin aktiossa, jossa sain kosketuksen roomalais-katoliseen maailmaan. Raskas huoli katolisen maailman hengellisestä tilanteesta sekä parin kaverin kertomukset vaihto-opiskeluajaltaan Irlannista saivat minut kiinnostumaan tästä OM:n aktiosta. Rukoilin johdatusta, Jumala avasi oikeat ovet ja niinpä lähdin Irlantiin. Kansainväliseen tiimiimme kuului 27 aktiolaista ja viisi vuosiohjelmassa mukana olevaa. Ihmisiä oli kaikenkaikkiaan 11 eri maasta. Käytännön työssä jakaannuimme kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä keskittyi lapsityöhön ja perheiden tavoittamiseen OM:n kaksikerrosbussissa ja toinen puolestaan evankeliointiin nuorten keskuudessa katukahvilassa ja kaikenikäisten parissa kadulla ja ovelta-ovelle-työssä. Neljä ensimmäistä päivää aktiossa oli koulutusta ja opastusta, joten kynnys työhön oli matala. Kolmen viikon työmme seurauksena peräti 23 ihmistä tuli uskoon. Luku on suomalaisittain ajateltuna hurjan iso, mutta Irlannissa ihmiset ovat avoimempia ja valmiimpia puhumaan uskon asioista kuin Suomessa. Tosin tietämys ja ymmärrys uskon asioista on Irlannissa hyvin ohutta, ja sekin tietämys, mikä heillä on, on pahoin vääristynyttä roomalais-katolisen kirkon takia. Raamattua ei juuri kukaan ollut lukenut. Kaikin puolin Irlannin aktio oli silmiä avaava ja erittäin hyödyllinen. Se sytytti jälleen paloa sydämeen ja halua toimia Jeesuksen todistajana. Apostolien aikana jokainen kristitty oli Jeesuksen todistaja, joka kertoi Herrasta uskosta osattomille. Kuitenkin tämä alkuperäinen Raamatun malli on jostain syystä hiipunut meillä Suomessa. Toivoisin, että yhä edelleen jokainen meistä uskovista voisi toimia Jeesuksen todistajana, evankeliumin viestinviejänä niiden ihmisten keskuudessa, jotka ovat uskosta osattomia. Mikko Satama --------------------- Keväällä 2004 Jumala alkoi puhua minulle aktio työhön lähtemisestä. Minulla oli myös ystävä Elina, joka oli halukas lähtemään Jumalan valtakunnan työhön. Aloimme molemmat ottaa selvää aktio-matka mahdollisuuksista. Monet ovet kuitenkin sulkeutuivat edestämme, koska olimme liian nuoria. Lähes kaikkiin kohteisiin ikäraja oli 18 vuotta, ja meillä vuosia tulisi kesällä vasta 17. OM:n nettisivuilta molempien silmiin kuitenkin osui Global Challenge- aktio Irlantiin. Aloimme rukoilla että jos aktio-matka on Jumlan tarkotus niin rahotus, luvat vanhemmilta ja kaikki muut käytännön asiat järjestyvät. Kaikki asiat järjestyivät ja niinpä lähdimme heinäkuun 6. päivä kolmeksi viikoksi Irlantiin. Ensimmäinen viikko matkasta oli aktio-työhön valmentautumista ja kaksi viimeistä viikkoa varsinaista aktio-työtä. Työskentelimme kaksikerroksisessa bussissa lasten ja nuorten parissa. Päivisin bussi oli parkkeerattuna asuin-alueille jossa oli paljon lapsia. Esitimme Raamatun kertomuksia nukketeatterina, askartelimme, leikimme ja teimme kasvomaalauksia lapsille. Iltaisin bussi ajettiin rannalle jossa hengaili paikallisia nuoria. Bussi toimi nuorisokahvilana, jonka edessä oli draama esityksiä, musiikkia ja todistuksia. Valmennusviikkojen jälkeen meidän 35 hengen 10:stä eri maasta tulevan aktiolaisen joukko jaettiin lasten- ja nuorten tiimiin. Itse liityin lasten tiimiin, joka lähti liikenteeseen päivisin. Avustin kasvomaalauksessa. Nautin todella ajasta, jonka sain viettää lasten kanssa. Kasvomaalauksessa palvellessa oli oiva tilaisuus jutella lasten kanssa, vaikkapa siitä Raamatun kertomuksesta, minkä he olivat juuri kuulleet nukketeatteri esityksenä. Aktio oli todella avartava kokemus. Oli ihmeellistä kuinka jokaisella tiimin jäsenellä oli oma ainutlaatuinen paikkansa ja tehtävänsä aktio-työssä. Jokainen sai palvella Jumalaa omalla paikallaan. Esimerkiksi yhtenä iltana bussille tuli joukko espanjalaisia vaihto-oppilaita. Nuorten tiimissä oli Alex niminen nuori mies Uruguaysta, jolla oli vaikeuksia englannin kielen kanssa, koska hänen äidinkielensä oli espanja. Jumala käytti Alexia julistamaan evankeliumia näille espanjalaisille nuorille heidän omalla äidinkielellään, niin että toista kymmentä näistä nuorista sai antaa elämänsä Jeesukselle. Haluan rohkaista kaikkia aktiosta kiinnostuneita lähtemään matkaan. Tämä kolme viikkoa, jonka sain viettää Irlannissa kertomassa Jumalan rakkaudesta muille on ollut elämäni rikkaimmat viikot. Oli opettavaista työskennellä erilaisten ja eri kulttuureista tulevien ihmisten kanssa. Aktiossa oli 10:stä eri maasta ja tilanteesta tulevia ihmisiä, joilla kaikilla oli palava halu sydämmellä viedä sanomaa Jumalan rakkaudesta lapsille ja nuorille. "Menkää siis kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille." (Mark. 16:15) Anni Lähteenmäki --------------------- Hei! Terveisiä Irlannista, mistä kotiuduin takaisin Suomeen heinäkuun lopulla. Olin Irlannissa lähes kolme viikkoa OM:n aktiossa ja oli mahtavaa nähdä, kuinka Jumala teki työtään Donegalin maakunnassa sijaitsevassa Buncranan kaupungissa. Jo aktion ensimmäisinä päivinä ilmaantui pientä vastustusta ja tunteiden heittelyä. Oli yllättävän vaativaa yrittää selviytyä vieraalla kielellä ja yrittää esim.opetella ulkoa oma todistuspuheenvuoronsa englanniksi. Oli kuitenkin suuri apu, kun aktiossa oli muitakin suomalaisia; menin aina heille urputtamaan suomeksi kun en enää jaksanut puhua englantia. Minulla oli kuitenkin heti aktion alusta alkaen sellainen tunne, että jotain suurta tulisi vielä tapahtumaan, että Jumala vuodattaisi rakkautensa myös vuosisatoja Irlannin ja UK:n puristuksissa olleen kaupungin ylle. Tämä oli jo viides vuosi, kun vastaavanlaista työtä tehtiin Buncranassa, mutta ensimmäinen kerta, kun aktiolaisia oli niin paljon, että voitiin muodostaa oma, erillinen nuorten tiimi iltoja varten. Olimme siis joka päivä kahden viikon ajan rannalla (sunnuntaita lukuunottamatta) yrittäen saada kontaktia paikallisiin nuoriin. Aluksi se tuntui olevan vaikeaa, mutta pitkäjänteisyys kannatti. Ensimmäisen viikon aikana 4 tyttöä sai ottaa Kristuksen vastaan henkilökohtaisena Vapahtajanaan. Riemu oli varmasti suuri näistä neljästä pelastuneesta niin taivaassa kuin meidän aktiolaistenkin keskuudessa. Päätimme rukoilla erään toisen suomalasitytön kanssa, että toisen viikon aikana tulisi uskoon saman verran poikia. Buncranassa oli myös yllättävän paljon espanjalaisia vaihto-oppilaita, jotka olivat tulleet Irlantiin opiskelemaan englantia. Muistaakseni heitä oli kaupungissa yhteensä 108, kaikki n.14-15 vuotiaita. Oli todellinen siunaus, että tiimiimme kuului eräs urugualainen poika, joka puhui äidinkielenään espanjaa ja pystyi siten kommunikoimaan vaihto-oppilaiden kanssa heidän omalla äidinkielellään. Näistä espanjalaisista pojista kaksi tuli tuntemaan Kristuksen. Kiitos Herralle! Toivottavasti nämä pojat saavat viedä kotiin tultuaan ilosanomaa eteenpäin perheelleen ja ystävilleen, ja toivottavasti he saavat vahvistua uskossa. Viimeisen viikon aikana uskoon tulleiden lukumäärä kasvoi, niin että heitä oli yhteensä aktion loputtua 23 nuorta. Olin niin iloinen! Nyt täytyy vain rukoilla, että he saisivat kasvaa ja vahvistua uskossa. Viimeisenä iltana kun menimme rannalle, rukoilin, että Iskä antaisi hyvän lopetuksen aktiollemme. Mitäs sitten tapahtui? Sain olla näkemässä, kuinka kymmenet nuoret lauloivat rannalla paikallisen kitaransoittajavirtuoosin Andrew’n säestyksellä laulua, jossa julistettiin: Jeesus elää! Lisäksi nuoret suorastaan repivät käsistämme jakamamme Johanneksen evankeliumit ja uudet testamentit, niin innoissaan he olivat. Kokonaisuudessaan aktio meni mielestäni hyvin ja Buncranan kaupunki jäi monin eri tavoin sydämelleni: Haluan haastaa myös teidät rukoilemaan sen kaupungin puolesta, jotta herätyksen tuli voisi levitä koko kaupungin ylle, että Buncranaan saisi syntyä evankelinen seurakunta josta vastakääntyneet kristityt löytäisivät seurakuntayhteyden ja jossa he saisivat todella kasvaa ja vahvistua uskossaan. Pyydän rukoustukea myös niitten nuorten poikien (enimmäkseen 10-12 vuotiaita) puolesta, jotka ottivat vastaan uuden testamentin, että he myös lukisivat sitä ja että Jumalan sana saisi tehdä työtään heidän sydämessään. Elina Takala Kokemuksia pääsiäiskampanjasta Englannista 2.-16.4.2004 Meidän aktiotiimiimme kuului kristittyjä ympäri maailmaa, Malesiasta, Kanadasta, Singaporesta, Saksasta, Koreasta, USA:sta ja Sveitsistä. Olin ainut suomalainen paria ensimmäistä päivää lukuun ottamatta. Suosittelen lämpimästä. Kannattaa lähteä evankelioimaan muslimeja. Tapaat uusia kristittyjä ympäri maailmaa ja huomaat, että Jeesuksen rakkaus yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa. Sain oppia englantia lisää, kiitos Jumalalle! Mieleenpainuvinta aktiossa oli ovelta ovelle, puisto-, street corner sekä face to face evankeliointi. Sain todistaa uskostani muslimi rouvalle henkilökohtaisesti. Kuuntelimme häntä ja hänen perhettään. Hän otti meidät kotiinsa ja tarjosi meille purtavaa. Saimme soittaa kitaraa ja laulaa heille Jeesuksesta. Pyhä Henki selvästi kutsui häntä pelastukseen ja hän etsi uutta elämää, mutta ei ollut varma vielä. Kutsuimme häntä paikalliseen babtistiseurakuntaan tilaisuuksiin. Otimme hänen osoitetiedot ja Hyulla, korealainen sisar, lupasi olla häneen yhteydessä, koska hänen aktioaikansa tulee kestämään vuoden päivät. Rukoillaan, että perhe löytää pelastajanm, Jeesuksen Kristuksen! Vapaapäivänä löysin itseni Beharin, yhden intialaisen uudestisyntyneen miehen luota. Hän lupasi majoittaa minut, jos satun löytämään itseni Lontoosta joku päivä. Tapasimme ja tutustuimme ensin babtistikirkon kastetilaisuuden jälkeen ateriatilaisuudessa. Kävimme Beharin kanssa myös paikallisessa presbyteerikirkossa, jossa tarjottiin ilmainen lounas. Siellä oli jonkinlainen lähetyskirpputoritilaisuus, johon paikalliset ihmiset olivat kokoontuneet saamaan elämän leipää sekä henkisessä että fyysisessä muodossa. Juha Mäntylä 2003 kampanjat Inside Islam, Italia En ole aiemmin uskonut minusta olevan traktaattien jakajaksi, mutta ymmärsin Italiassa sen, kuinka hyödyllistä jokaisen kristityn on mennä konkreettisesti ihmisten pariin ja kylvää siementä. On myös hyvin tärkeää olla valmis jakamaan uskonsa hetkellä millä hyvänsä, nopeasti, tiivistetysti ja tavalla, joka kohtaa kuulijan. Aktio opetti minulle ennen kaikkea sen, että Jumalan palvelemisessa on kyse kuuliaisuudesta. Jumala on kiinnostunut meidän motiiveistamme ja Hän etsii palvelijoiltaan uskollisuutta. Vastasin Jumalan kutsuun ottaen uskon askeleen tuntemattomaan ja siinä oli tarpeeksi. Motokseni muodostui aktion aikana seuraavat sanat; Jumala, mitä tahdot, se tee, se riittää. Evankelioimisessa ei ole kyse meidän taidoistamme tai hengellisyydestämme, me olemme vain instrumentteja, joita Jumala käyttää. Olin koko aktion ajan sairaana (ongelmia munuaisten kanssa), enkä kyennyt juurikaan ottamaan osaa toimintaan. Silti koen olleeni oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jumala teki tärkeää työtä minussa ja minun kauttani, niin uskon. Olen kiitollinen tästä uudesta aluevaltauksesta elämässäni ja odotan innolla, miten ja mihin Jumala tulee sitä tulevaisuudessa käyttämään. Tiinamari Niskanen, Rovaniemi Uusi syksy Viime syksynä pakkasin laukkuni ja suuntasin matkani kohti Helsinki Vantaan lentokenttää, ja sieltä Birminghamiin, Englantiin. Edessä oli kolme kuukautta elämää OM Englannin leivissä. Tarkalleen ottaen olin päättänyt viettää syksyni kentällä nimeltä OM LUKE (Love UK Evangelism). Olin valmistellut matkaani koko kesän, ja kerännyt paljon tietoa LUKEsta ja kertonut siitä muille. Tämä kaikki, toiminta, yhteys, ihmiset ja muiden kokemukset, mitä tiesin silloin LUKEsta piirsi ikään kuin ääriviivat, mutta itse kokemus, ja kaiken sen, mitä paperille oli kirjoitettu, eläminen käytännössä, antoi vahvat värit, ja teki maalauksen valmiiksi. Tuo aika oli todella rikasta aikaa, ja se antoi itsestään paljon. Eläminen tiiviissä kristityssä yhteisössä oli hienoa. Aluksi kaikki tietysti tuntui hiukan uudelta ja oudolta, mutta tunsin miltei heti ensimmäisestä viikosta saakka olevani melkein kuin kotonani. Ihanaa oli myös tutustua kymmeniin uusiin ihmisiin, ja pian huomasinkin olevani suuren eri ikäisistä ja kokoisista ihmisistä muodostuvan monikansallisen perheen ympäröimä. Opin myös valtavan paljon tuona aikana Jumalasta, Raamatusta, itsestäni ja muista, uudesta kulttuurista ja kaiken tämän myötä myös vähän lähetystyöstä. Jotenkin koko tuo aika tuntuu niin täydeltä ja suurelta, mitä se olikin, ja vielä täydemmän siitä teki myös kaikki ne vaikeudet, joita myös joutui kohtaamaan. Kamppaileminen oman identiteetin, ihmissuhteiden, oman heikkouden, työhaasteiden ja vaikeuksien kanssa oli myös hyvin totta tuona aikana, mutta hetkeäkään en niistäkään antaisi pois. Kaikki tuo kuitenkin kohtaa aina Jumalan avun ja hyvyyden, uskollisuuden ja pyhyyden, ja silloin ne jotenkin katoaa, hajoaa pieniksi palasiksi, jotka mestari jälleen kokoaa yhteen entistä vahvemmaksi saviruukuksi. Kaipa niihinkin jotenkin pätee se, että vasta kun ne kokee oikeassa elämässä, ne täyttävät lyijykynänjäljet väreillään. Ei sitä voi kuin ihmetellä ja huomata, kun katsoo tämänkin verran taaksepäin, että kaikki lopulta päätyy siihen, että meni sitten hyvin tai huonosti, niin Jumala aina johtaa ja on hyvä, eikä hän ole yhtään erilainen tulevaisuudessakaan. Jos yhtään mietit Aktioon tai muuhun tämän tapaiseen lähtemistä, niin minä ainakin voin hyvin lämpimästi suositella. Turvaa Jumalaan ja ota kaikki irti. Anna-Kaisa Jormanainen / 1.2.2004 Sveitsi Se tapahtui kadunkulmassa Ruth Garvey-Williams Puolitoista vuotta Global Challenge aktion jälkeen on kotiseurakunta -liike lähes kaksinkertaistunut Bernissä. Dramaattinen seurakunnan kasvu ei ole ainut tulos yhteistyöstä OM Sveitsin kanssa. Paikalliset uskovat ovat innostuneita todistamaan uskostaan ja seurakunnat evankelioivat yhdessä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ihmeellinen tarina alkoi, kun pastorin tytär Bernistä liittyi OM Ranskan Global Challenge kampanjaan. Hän tuli takaisin ja halusi nähdä saman asian tapahtuvan hänen omassa kotikaupungissaan. Pastori otti pian yhteyttä OM Sveitsiin. Seurakunta suunnitteli viikon mittaisen kevät aktion 2002, yhdessä Global Action tiimin kanssa Zurichissä (GAZ-tiimi). Kymmenen Global Challenge tiimin jäsentä otti osaa GAZ-tiimiin. He jakaantuivat ryhmiksi ja työskentelivät neljän eri kotiryhmän kanssa, jotka muodostavat Bernin seurakunnan. Yhtenä iltana, mission lopulla, tiimin jäsenet järjestivät ulkoilmatilaisuuden kuuluisaan kadunkulmaan, jota kutsutaan "Loeb Egge". "Seurakuntalaiset pelkäsivät mennä ulos kaduille", selitti GAZ tiimin johtaja Philipp Eschbach. "Me pysyttelimme Bernin rautatieaseman läheisellä kadun kulmalla ja aloimme laulamaan. Lyhyen ajan kuluessa meitä oli kuulemassa suuri joukko ihmisiä. Jotkut kristityt, jotka kulkivat ohitse, kysyivät 'saammeko liittyä seuraan?"' Seuraavana iltana tiimi meni taas ulos. Seurakunnan jäsenet olivat haltioissaan tuloksista ja halusivat jatkaa työtä, vaikka tiimi lähtikin Bernistä. Pian ryhmä seurakuntalaisia meni kadun kulmalle joka kuukausi. Vähän ajan päästä Philipp sai seurakunnan johtajalta kopion sanomalehdestä. Yhdessä otsikossa sanoi " Se tapahtui kadun kulmassa..." - se oli tarina miehestä, joka oli tullut uskoon kuultuaan evankeliumin kadun 'kulmalla'. "Seurakunta innostui tosi paljon," Philipp sanoi. "Seurakuntaan tuli uusi energia. Seurakuntalaiset halusivat jakaa uskoaan monien kanssa. Kun meillä oli se kevät aktio, seurakunnassamme oli neljä kotiryhmää - nyt meillä on kahdeksan. Nyt on menossa kahdeksastoista kuukausi ja yhä pitävät ulkoilmatilaisuuksia joka kuukausi ja he yhä kutsuvat sitä 'OM aktioksi'. Kolme tai neljä seurakuntaa työskentelee siinä yhdessä tällä hetkellä. Se on mahtavaa!" Monet seurakunnan jäsenistä ovat osallistuneet Evangelism Explosion koulutukseen - jossa he oppivat jakamaan Evankeliumia ihmisten kanssa ja miten saada heidät päätöksentekotilanteeseen. Viimeisten kuukausien aikana ainakin viisi eri seurakuntaa tai kristillistä ryhmää ovat tulleet Berniin katsomaan mitä he oikein tekevät. Monet toivovat aloittavansa samantyyppiset katuaktiot omissa kaupungeissaan. Bernissä itsessään niin monet ihmiset liittyivät 'kadun kulma' -aktioon, että toinen ryhmä perustettiin työskentelemään toisessa paikassa. Tänä vuonna, Philipp sai puhelun seurakunnan johtajalta Thunista, 32 kilometriä Bernistä. "Olen kuullut siitä kotiseurakunnasta ja heidän aktiostaan. Voisimmeko mekin saada ryhmän mukaamme?" hän kysyi. Nyt suunnitelmissa on saada Kevät kampanja Thuniin ensi vuonna. Bernin aktion järjestäjä on vieraillut Thunin seurakunnassa auttamassa valmisteluissa. "Koko juttu moninkertaistuu," kommentoi Philipp. "Me olimme siellä ja Jumala käytti sitä!" Lastenleiri Keski-Aasiassa Vettä satoi kaatamalla jo toista viikkoa. Yleensä täällä päin pitäisi olla kuumaa kesällä. Jumala on tainnut kuulla tukijoideni rukoukset siitä, että kestäisin kuumuutta: Hän otti kuumuuden pois. Mutta tässä seisoin pienen sateenvarjoni alla odottaen bussia. Yleensä olin ainut tällä pysäkillä. Yhtäkkiä sateenvarjoni alle ilmestyi tukevahko, iloinen pikkumummo höpöttäen kovasi. Hetken kuluttua hän oli kutsunut kolme kaltaistaan ystäväänsäkin sateenvarjoni alle. Siinä odotimme siis minä ja neljä mummoa kylki kyljessä. Onneksi bussi tuli pian: mummot olivat iloisia, kun saivat sateensuojaa ja he saivat myös minut iloiseksi. Kuukauden ajan bussimatkojen lisäksi aktiooni kuului kansainvälisessä tiimissä toimimista, paikallisessa perheessä asumista, kulttuuriin tutustumista ja lastenkotien lasten kanssa olemista. Lastenkodit olivat parin tunnin ajomatkan päässä kaupungista: näin lapset eivät häiritsisi muiden ihmisten elämää. Siellä lapset elivät koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Heitä ei pidetä kovin arvokkaina. Pidimme lastenkodeilla leirejä leikkineen, tansseineen ja askarteluineen. Lapset nauttivat täysin siemauksin järjestetystä ohjelmasta. Ilmeettömimmätkin lapset saivat muutaman päivän jälkeen hymyn kasvoilleen. Nastja, 14v, oli yksi ryhmäläiseni leirillä. Hän oli sellainen, johon huomio ei heti suuntautunut: kiltti, muttei liian kiltti ja hän leikki innoissaan, mutta ei hävinnyt eikä voittanut. Täytyy myöntää, etten hänelle muuta tehnyt kuin kannustin ja laitoin silloin tällöin käden olkapäälle. Tuli hyvästelyjen aika. Lapset kävivät kättelemässä ja antamassa poskisuudelman. Nastja tuli viimeisenä ja teki kuten muutkin, mutta pysähtyi sitten ja katsoi minua hetken silmiin. Pieni kyynel tuli hänen silmäkulmaan, kun hän sanoi: "En halua, että lähdet. Haluan, että jäät tänne meidän kanssamme." Halaus ja viimeinen rohkaiseva katse. Leirin aikana Nastja ei siis ollut päällimmäisenä mielessäni. Nyt jälkeenpäin hän on yhä ajatuksissani. Hän muistutti minua siitä, miten pienikin rakkauden ele on tärkeä. Pieni kosketus ja rohkaiseva hymy voivat kantaa eteenpäin... ehkä jopa taivaaseen asti. Aktiolainen Jyväskylästä Siperia opettaa - suomalaista aktiolaistakin Viime joulun tienoilla alkoi sydämessäni herätä vuosia vanha unelma päästä käymään Venäjällä, nimenomaan Jumalan valtakunnan työssä. Jätin asian rukouksessa Jumalalle. Tammikuussa osuin puolivahingossa OM:n kotisivuille internetissä. Vaikken järjestöstä oikeastaan mitään tiennytkään, tunsin löytäneeni etsimäni tavan päästä Venäjälle. Päätin, että jos Jumala suo, lähtisin ensi kesänä OM:n Venäjän aktioon. Evankeliointi - ainakaan katuevankeliointi - ei tosin ollut koskaan ollut kovin lähellä sydäntäni. Suhteeni lähetystyöhönkin oli kylmä: se ei tuntunut koskettavan minua paljonkaan, olihan kotimaassakin paljon työtä tehtäväksi. Kuitenkin koin Jumalan tahdon olevan, että tällaisenani hakisin aktioon. Hän huolehtisi lopusta. Nyt jälkikäteen voin vain olla kiitollinen Jumalalle siitä, että sain lähteä tälle matkalle. Itsekin ihmettelen, miten paljon aktio ja siihen valmistautuminen on muuttanut suhdettani evankeliointiin ja lähetystyöhön. Pääsin toivomaani Siperian-tiimiin, johon kuului lisäkseni kolme hollantilaista, englantilainen, pohjoisirlantilainen ja sveitsiläinen sekä venäläinen tiiminjohtajamme. Tiimi oli kuin perhe, yksi suurimmista siunauksista matkan aikana. Matkustimme Viron konferenssin jälkeen Pietarista Moskovan kautta Novosibirskiin junalla. Pitkä, yhteensä yli kahden vuorokauden mittainen junamatka hitsasi meitä yhteen tiiminä ja antoi meille paljon mahdollisuuksia toimia Kristuksen tuoksuna ja kirjeenä junavaunumme matkustajille. Lopulta ehdimme viettää vain kuusi päivää pääkohteessamme Barabinskin pikkukaupungissa. Jaoimme kaduilla Johanneksen evankeliumeita ja kutsuimme ihmisiä lastenohjelmaan ja iltatilaisuuksiimme, joissa eri tavoin kerroimme kotimaistamme ja meitä kaikkia eri maista tulevia yhdistävästä suhteestamme Jumalaan. Kaikki ei aina mennyt omien tai tiimini toiveiden mukaan: sateen vuoksi emme voineet iltaisin pitää kokousta kadulla, vaan meidän oli oltava sisällä kirkossa. Sinne ei kovin moni uskaltautunut. Tosin ne, jotka tulivat, usein jäivätkin kokouksen jälkeen juttelemaan kanssamme. Kun meistä tuntui, ettemme saaneet kovin paljon aikaan, uskon Jumalan rohkaisseen meitä katsomaan asiaa hänen näkökulmastaan: yksi ihminen on tärkeä. On ihmeellistä, että Raamattuun on talletettuna niin monta kertomusta Jeesuksen ja yhden ihmisen välisestä kohtaamisesta. Taivaassa juhlitaan, kun yksi ihminen kääntyy Jumalan puoleen. Oman aktionikin juhlahetkiä olivat tavallisten ihmisten kanssa käydyt keskustelut kadulla, junassa, lentokoneessa ja kirkossa. Koin iloa olla Jumalan käytössä ja saada kertoa hänen teoistaan ihmisille. Venäjällä silmäni aukenivat näkemään, kuinka valtava Jumalan valtakunnan työntekijöiden tarve on. Tapasimme paljon ihmisiä, joilla ei ollut Raamattuja ja jotka mielellään ottivat vastaan tarjoamamme Johanneksen evankeliumin. Monet eivät yksinkertaisesti olleet kuulleet evankeliumia. Niin, kuinka he voisivat uskoa, ellei kukaan kerro heille? Tajusin syvemmin kuin aikaisemmin, että Jeesuksen opetuslasten ensisijainen tehtävä täällä maailmassa on tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Enää en ajattele lähetystyön olevan jokin erillinen osa Jumalan suunnitelmaa, vaan meidän kaikkien yhteinen tehtävä. Tehtävän suuruus melkein salpaa hengityksen: eihän Jeesus puhu vain uskovista vaan hän haluaa kaikista kansoista hänen opetuslapsiaan, joita on opetettu noudattamaan Jeesuksen sanoja. Tiedän, että haluan itse olla toteuttamassa tätä käskyä, joko Suomessa tai muuallakin maailmassa. Aktion jälkeen tunnen, etten enää pelkää lähteä, jos Jumala kutsuu minut pitempiaikaiseen työhön ulkomaille. Tunsin nimittäin oloni Siperiassa tietyllä tavalla hyvin kotoisaksi, vaikka ulkonaisesti moni asia olikin toisin kuin Suomessa. Ihmettelin sitä ensin. Mutta sitten tajusin, että kotini on siellä, missä Herrani on; siellä, missä saan palvella häntä omalla paikallani. Hanna Saario, Turku Olá amigos, Portugal Aktio oli tosi antoisa puolin ja toisin. Tiimiimme kuului kaksi irlantilaista, kolme englantilaista ja kaksi portugalilaista ja mie. Siellä oli samaan aikaan myös kaksi hollantilaista tiimiä. Aluksi olimme viikon Maiassa. Tiistaina tutustuimme paikkoihin ja keskiviikkona saimme koulutusta. Torstaina kävimme Portossa rannalla tekemässä draamaa ja todistusta sun muuta, paikallisen seurakunnan kanssa. Vastaan otto oli jotain erilaista kuin suomessa. Monet ihmiset jäi kuuntelemaan meitä ja olivat kiinnostuneita siitä mitä meillä oli sanottavana. Illalla menimme seurakunnan ylistystilaisuuteen ja siellä pääsimme rukoilemaan yhden tytön puolesta, joka tuli eteen. Aika mahtavaa. Seuraavana päivänä kävimme yhdessä orpokodissa ja siellä leikimme lasten kanssa ja siellä huomasi miten lapset tarvitsee jonkun vanhemman. Kävimme myös tutustumassa paikalliseen kristittyyn vanhainkotiin. Sitten meillä oli päivä vapaata, koska João (tiiminvetäjä) joutui hoitamaan hollantilaistiimin asioita, koska sieltä joutui kaksi hollantilaista ja yksi portugalilainen sairaalaan liian kuumuden ja raskaan työn yhdistelmänä varsinkin, kun he eivät muistaneet juoda tarpeeksi. No, sunnuntaina sitten meillä oli jumalanpalvelus ja iltaohjelmaa toisessa kirkossa. Aika erilaista se meno siellä kuin mihin on suomessa tottunut, mutta ei pahalla tavalla. Seuraavan viikon me olimme Vila realissa. Se on pari tuntia Portosta itään. Siellä oli tosi kuuma, viisikymmentä parhaimmillaan. Näin myös niitä kuuluisia portugalin metsäpaloja. Vila Realissa olimme paikallisen pastorin (Viriatu) apuna. Kävimme pitämässä draamaa, jakomassa esitteitä ja näyttämässä Jeesus filmiä lähiympäristössä ja muutama tilaisuus seurakunnalle. Varsinkin viimeinen Jeesus filmi oli tosi antoisa. Me ei ehditty jakaa kutsuja sinne, koska sen piti aluksi olla torstaina mut sit João joutui menemään hautajaisiin ja meille tuli vapaa päivä (oli kyllä tarpeellinen virkistäytymiseksi). No me menimme sinne lauantaina kaiken muun jälkeen ja laitoimme vaan elokuvan pyörimään ja sen jälkeen viisitoista ihmistä halusi ottaa Jeesuksen vastaan. Olihan sitä muidenkin tilaisuuksien jälkeen aina ihmisiä juttelemassa ja kaikki lehtiset ja Raamatut meni, mutta tämä oli jotain uskomatonta. Yleensä sitä tunsi aina ohjelman jälkeen itsensä hyödyttömäksi, koska ei osaa kieltä ja vain kerran tapasimme yhden naisen joka puhu englantia. Yleisesti ottaen aktio oli tosi antoisa ja sitä todella huomasi henkien välisen taistelun kaikissa vastoinkäymisissä ja sen kuinka Jumala toimii meidän kautta ja antaa oikeat sanat ja rohkaisee. Ennen aktioon menoa mua pelotti se et ihmiset tulee eri tunnustuksista mut se olikin enemmän rikkaus kuin mitään muuta. Maarit Lankinen, Leppäkaarre Avustustiimissä Kaukasuksella Tiimissämme oli suomalaisia, hollantilaisia, johtajamme, joka oli korealainen, sekä paikallisia uskovia. Matka oli mulle tosi hyvä. Ymmärsin että Jumalalla on varmasti mullekin paikka tässä maailmassa, koska aktion aikana näin niin paljon tarpeita. Opetin Helin kanssa englantia pakolaislapsille. Kävimme kolmessa eri kylässä. Olisin mielummin pysynyt kokoajan vain yhdessä kylässä, koska silloin olisi pystynyt enemmän ystävystymään siellä olevien ihmisten kanssa. Joimme usein teetä kyläläisten luona ja juttelimme. Aika harvoin tuli mitkään hengelliset asiat puheeksi. Senkin takia varsinkin aluksi tuntui vähän turhalta olla siellä. Koska lapsetkaan eivät kolmen päivän aikana ehdi oppimaan kovin paljoa englantia. Mietin, että mitä ne ihmiset ajattelee meistä: ehkä me ollaan niille vaan jotain rikkaita ulkomaalaisia, jotka on tullut sääliin niitä ja lievittään huonoa omaatuntoaan auttamalla maailman kärsiviä ihmisiä... En tiedä mitä ne oikeasti ajatteli. Olimme myös rukouskävelyillä ja uskonkin, että suurinta, mitä teimme aktion aikana, oli rukous. Kävimme myös toisessa kaupungissa tapaamassa siellä asuvia uskovia ja rukouskävelyllä. Itse olin mm. moskeijassa, jonka turkkilaiset ovat rakentaneet sinne. Siellä polvistuimme ja puhuimme Jeesukselle siellä käyvistä ihmisistä (mielessämme). Tutustuimme siellä Mahir-nimiseen 23-vuotiaaseen mieheen, joka opiskelee viereisessä Islam-yliopistossa. Kerroimme, että olemme kristittyjä ja uskomme Jeesukseen ja juttelimme vähän aikaa. Hän antoi meidän ottaa kuvia moskeijassa. Uskon, että Jumala haluaa tehdä paljon asioita tässä kaupungissa ja myös Mahirin elämässä... Toinen tosi tärkeä juttu, oli kun menimme junapakolaisten luokse. Valtio on viime vuonna rakentanut ainakin parisataa taloa junapakolaisille (se on yksi kylistä, joissa olimme). Kuitenkin pienet perheet ja yksinäiset ihmiset jäivät ilman taloa. Heti kun menimme junille, meidät toivotettiin tervetulleiksi ja ihmisiä kerääntyi ympärillemme. He ajattelivat, että me olemme toimittajia ja alkoivat vuodattaa sydäntään. Sitä olisi jatkunut varmasti monta päivää, ellemme olisi sanoneet olevamme vain tavallisia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita vapaaehtoistyöstä pakolaisten kanssa. "Jos teillä olisi kamera, niin kertoisin, sydämeni on täynnä asioita, joita haluaisin sanoa", eräs mies sanoi ja lähti pois. Lopulta paikalle jäi vain kolme naista. Avuttomuuden tunne oli valtava. Näin tarpeen, mutta en mitenkään voinut auttaa heitä, ja he tiesivät sen myös ja lohduttivat emiliaa, joka itki "ei se ole teidän syntinne, ei se ole teidän vika". Kaikki sanat tuntuivat tyhjiltä ja turhilta. En tiennyt, mitä voisin tehdä osoittaakseni heille edes murusen rakkautta. He tunsivat itsensä aivan arvottomiksi, koska 11 vuotta he olivat asuneet vaunuissa ja nyt muut olivat saaneet asunnot, mutta heitä ei oltu laskettu ihmisiksi. Lopulta kysyimme, että saisimmeko rukoilla heidän puolesta. Laitoimme kätemme heidän ympärilleen ja rukoilimme. Nainen, jonka puolesta rukoilin painautui ihan kiinni minuun kuin kuiva pesusieni ja kaikki heistä alkoivat itkeä. Lopuksi Emilia rukoili vielä. Kun lopetimme rukouksen, naiset halasivat ja pussasivat meitä niin että olimme märkiä. Se oli koko aktion kohokohta. Haluan rukoilla naisten puolesta ja toivon, että ensi vuonna, kun aktioryhmä menee junille, sieltä ei enää löydy ketään, vaan kaikki ovat saaneet asunnon. En muista rukoiliko Emilia jeesusta vai jumalaa, mutta vähän harmittaa ettemme puhuneet heille Jeesuksesta. Ehkä näin oli parempi, mutta toivon että ensi vuonna tai jollain tavoin he saavat kuulla ... Kaikkine ongelmineen Kaukasus on hienoa aluetta ja siellä on mahtava kulttuuri. Haluan mennä takaisin, en tiedä Kaukasukselle, mutta ainakin jonnekin.... Mari Miikkulainen, Tampere OM PORTUGAL Kesän esitykset Kun OM Portugalin kesätiimi järjesti viime tipan Jeesus-filmi esityksen, he eivät olleet varmoja, jos kukaan tulisi katsomaan. Sinä samana iltapäivänä he olivat menneet ympäri pientä portugalilaista kaupunkia jakaen kutsuja. Mutta tiimin laittaessa filmiä näytöskuntoon, joukko ihmisiä kerääntyi sitä katsomaan. "Ihmisiä tuli lyhyellä varoitusajalla. Se oli niin ihmeellistä," kommentoi OM Portugalin johtaja Joao Goncalves. "Noin 30 ihmistä oli paikalla ja näytöksen lopussa koko joukko tuli eteen rukoiltavaksi". OM Espanja Ihmeellisiä vastauksia Kesäaktion aikana Vigossa, Pohjois-Espanjassa, 24 otti Jeesuksen vastaan. Tämä oli ihmeellinen vastaus maassa, joka on tunnetusti kova hengellisesti. OM Espanjan tiimi teki yhteistyötä paikallisen lähetystyöntekijä/seurakunnan perustajan kanssa Vigossa - alueella, jossa on 60.000 ihmistä, muttei yhtään seurakuntaa. Hän tulee tekemään jälkihoitoa näiden uusien ihmisten kanssa, joista hän toivoo perustavansa uuden seurakunnan. OM Espanja suunnittelee palaavansa Vigoon toiseen kesäaktioon ensi vuonna - työskennellen taas yhdessä paikallisen seurakunnan perustajan kanssa. OM Turning Point, Englanti Tuoda iloa Ottaessaan osaa OM Turning Point kesäaktioon, amerikkalainen Dana yritti jakaa traktaaatteja huonolla menestyksellä." Kun tapasimme kolme musliminaista, näytimme heille traktaatin arabiaksi ja kysyimme, jos he haluaisivat sen," hän sanoi. "Naiset loistivat iloa, kun he vastaanottivat traktaatin. Me kysyimme, jos he haluaisivat arabian kielisen Raamatun. "Kyllä, kyllä" he vastasivat. Antaessamme heille arabiankielisen Uuden Testamentin, yksi naisista halasi ja suuteli sitä aivan kuin tietäen sen pelastavan hänen elämänsä." OM Belgia Parempi kuin aasi Ottaessaan osaa OM Belgian kesäaktioon, Masami Nakazawa tiesi hänen kommunikaatio kykynsä olevan rajoitettua, koska hän ei puhunut flaamia. "Minä valitsin autonpesun evankeliumi projektikseni", Masami selitti."Toivoin näyttäväni Jeesuksen rakkautta Gentin ihmisille konkreettisella tavalla. Tämä kokemus pani minut luottamaan Jumalaan täydellisesti. Muistutin itseäni, että jos Jumala voi puhua Baalamille aasin kautta, hän voisi puhua Gentin ihmisille minun kauttani. "Monet niistä ihmisistä, joiden autoja pesin, olivat todella uteliaita miksi japanilainen mies kulutti aikaa ja rahaa lentäen Belgiaan heidän autojaan pesemään. Rukoilen, että jotkut heistä lukisivat Johanneksen Evankeliumin, jonka annoin heille ja miettisi miksi minä niitä heidän autojaan pesin. GC Puola 2003 >> Love Balkans 2003 report Kesä 2002 Toisten kanssa toimimassa kesäaktiossa Belgiassa Lähdin mukaan katsomaan ensimmäistä kertaa elämässäni, millaista lähetystyö voisi tänä päivänä olla. Vaikka voisi ajatella, ettei puolessatoista viikossa paljon ehdi kokea, opin aktion aikana paljon uutta Jumalasta, itsestäni ja toisten kristittyjen kanssa toimimisesta. Vastaanotto perillä oli hyvin lämmin ja välitön, ja heti alusta asti tuntui, että tässä porukassa on hyvä olla. Päivien kuluessa tosin huomasi, miten erilaisista kulttuureista ihmiset olivat tulleet. Monenlaisiin itselle vieraisiin tapoihin sopeutuminen tuntui välillä vaikealta, mutta toiset suomalaiset ympärillä samanlaisine tuntemuksineen helpottivat oloa. Aamupäivisin annettu opetus oli todella antoisaa, samoin yhteiset lauluhetket joilla aloitimme päivät. Käytännöntyössä minusta oli hienointa huomata, miten jokaisella kristityllä on lahjoja, joita voi käyttää Jumalan kunniaksi ja toisten hyväksi. Itselläkin niitä on, kun vain uskalsi antaa ne käyttöön. Toiset olivat innokkaita suunnittelijoita ja ideoijia. Toiset taas saivat helposti kontaktin paikallisiin turkkilaisiin lapsiin, joihin halusimme ystävystyä lähipuistossamme. Lapsien kanssa useimmilla meillä ei ollut yhteistä kieltä. Olikin yllättävää huomata, miten helppoa heihin oli tutustua ja miten välittämistä voi osoittaa ilman sanojakin. Monet lapsista tulivat joka päivä puistoon leikkimään kanssamme, kun he huomasivat, että tulimme sinne aina iltapäivisin. Oli liikuttavaa, kun he juoksivat heti portille vastaan nähdessään meidän saapuvan. Oli hellyttävää saada oma pieni ystävä Dudur tytöstä. Tunsi todella, että sillä oli merkitystä, että hän sai kiivetä syliini ja olla lähellä. Lopussa tuli mieleen, että kuka lapsia opettaa tuntemaan enemmän Jeesusta, kun lähdemme pois. Mutta ryhmässä muistutimme usein toisiamme siitä, että me olimme nyt kylväjiä, ja Jumala lähettää myös kastelijoita jälkeemme. Emme voi tehdä kuin pienen osan, mutta silti sekin on merkityksellistä. Olen iloinen, että sain kokea, mitä on olla lähetystyössä täysipäiväisesti. Minna Karkia, Joensuu Rakastaa ja tulla rakastetuksi Halusin tehdä jotain hyödyllistä lomallani. Voitettuani aktiokammoni kiipesin ennakkoluulojeni yli ja suuntasin Venäjälle lastenleiriaktioon. Päädyin Pihkovaan, kauniiseen vanhaan kaupunkiin lähelle Eestin rajaa, järjestämään lastenleiriä pienen baptistiseurakunnan lapsille. Tiimiini kuului yhdeksän nuorta seitsemästä eri kansallisuudesta. Tiesin jo lähtiessäni, että tulen taistelemaan kieliongelmien kanssa, mutta en ollut uskonut sen ottavan niin koville kuin se otti. En kyennyt kunnolla ilmaisemaan itseäni, osallistumaan sen enempää leppoisaan sanailuun ruokapöydässä kuin raamattutuntien valmistamiseenkaan. Välillä kyvyttömyyteni suorastaan ahdisti. Huomasin, kuinka pitkälti omanarvontunteeni riippui siitä, kuinka hyödylliseksi pystyin tuntemaan itseni. Leirillä kykenin vaivoin kertomaan edes uskoontulostani. En ollut tottunut olemaan sivustaseuraajana - siellä minulla ei ollut vaihtoehtoja. Kädettömyys, johon kielitaidottomuuteni minut ajoi, kääntyi kuitenkin siunaukseksi. Se irrotti minut suorittamisesta ja vapautti viettämään aikaa lasten kanssa. Ylittämään keinotekoiset kielimuurit. Puhumaan kieltä jota kaikki ymmärtävät. Rakastamaan ja ottamaan vastaan sitä rakkautta, jota nuo lapset niin avoimesti ja säästelemättä osoittivat. Sain enemmän kuin kykenin antamaan. Sain myös konkreettisen muistutuksen siitä mikä elämässä on tärkeää; tönäisyn kohti arkista uskoa, joka toteutuu toistemme rakastamisena, ei vain ohjelman tai moraalikoodin suorittamisena. Joh. 13:35 Palasin siis monin tavoin rikkaampana. Sain kourallisen ystäviä ympäri Eurooppaa ja joukon pienempiä Venäjältä, ihmisiä joille kirjoittaa ja joiden puolesta rukoilla. Löysin motivaation opiskella englantia ja ehkä venäjääkin. Ja opin ymmärtämään, että Jumala voi käyttää minua mitä erilaisimmilla tavoilla silloinkin, kun tunnen itseni täysin hyödyttömäksi. Anne Suominen, Tampere Rukoilemassa Ranskassa Alusta asti sain kaverini Emman kanssa ihmetellä, miten Herra oli suunnitellut koko matkan. Ensimmäisenä iltana, jo ennen aktion alkamista, saatiin julistaa evankeliumia yhdelle hongkongilaiselle tytölle nuorisohotellilla, jonka kanssa keskusteltiin uskonasioista pari tuntia. Aktio alkoi Strasbourgissa konferenssilla, missä oli erilaisia workshopeja, pantomiimista ovelta ovelle kyselyyn, opetusta, ylistystä ja rukousta. Siellä tutustuttiin myös tiimeihin. Meidän tiimissä oli itseni ja Emman lisäksi kanadalainen Sarah (24), englantilainen James (25), irlantilainen Catriona (17), egyptiläisitalialainen Moody (34) ja ranskalainen Carole (18). Rukoiltiin alusta asti, että saataisiin olla yhtenäinen tiimi ja Herra todella kuuli ne rukoukset! Me rukoiltiin paljon yhdessä, naurettiin paljon ja hommat hoidettiin tehokkaasti. Mahtavia rukousvastauksia oli koko reissu oikeastaan täynnä, mutta konkreettisimmat lienee nämä: Ajajamme (joka muuten oli Emma) unohti autoon valot päälle Jeesusleffan ajaksi, ja autolle saapuessa akku oli aivan tyhjä. Käynnistysyritykset olivat turhia, auto ei inahtanutkaan. Rukoiltiin ja yritettiin uudelleen, ei tulosta. Kaksi meistä lähti hakemaan apua eräältä kirkon jäseneltä, joka sitten tarjoutui heittämään meidät autollaan kotiin nukkumaan, mutta eihän me voitu jättää autoa, kun sitä aamulla tarvittiin. Niinpä rukoiltiin uudestaan ja sen jälkeen auto jo hyrähti!! Rukoiltiin lisää ja sitten alettiin työntää ja hiphei, auto käynnistyi! Se oli mahtavaa, kaikkien väsymys ja turhautuminen oli poispyyhitty, ja ajomatka vaan ylistettiin! Toinen tapaus oli, kun minä ja ranskalainen Carole oltiin jakamassa kutsuja postilaatikoihin, ja ei päästy niin millään sisään yhteen kerrostaloon. Päätettiin, että ei jätetä näitä postilaatikoita väliin ja niinpä rukoiltiin. Ovi ei vieläkään auennut. Rukoiltiin uudestaan, että Herra vaikka lähettäisi jonkun avaamaan oven meille sisäpuolelta. Meni hetki ja sitten ikkunaan ilmestyi joku puistelemaan mattoa. Carole pyysi, että hän tulisi avaamaan oven, ja niin saatiin kutsut jaettua sinnekin! Itselleni nämä tapaukset opetti jotenkin tosi paljon siitä, miten rukouksessa kuuluu olla kestävä, eikä pidä heti lannistua, jos vastausta ei kuulu. Herra kyllä kuulee! Laura Kuparinen, Nastola Sivu päivitetty: 15.12.2008