Tällä sivulle on koottu Frank Dietzin viikottaiset opetukset vuonna 2005. Muut opetussarjat:
1. Johdanto
Rakkaat ystävät,
Useita vuosia sitten kirjoitin kirjan 'Restoration of Biblical Ministry' espanjaksi ja kirjan 'Ministry of the 21st Century' portugaliksi. Kirjoitin ne lähinnä Latinalaista Amerikkaa varten. Missiologit ovat viime vuosina puhuneet paljon '10/40 ikkunasta'. Sillä tarkoitetaan sitä osaa maailmasta, joka sijaitsee 10. ja 40. pohjoisen leveyspiirin välissä. Tuolla alueella on yli 2 miljardia ihmistä, jotka ovat vailla evankeliumia, monet heistä ei-kristillisten maailmanuskontojen kuten islamin ja hinduismin tunnustajia. 10/40 ikkunan länsipäässä on Välimeri, jonka rannoilla on Pohjois-Afrikka ja läntinen tai 'latinalainen' Eurooppa.
Olen usein mielessäni pohtinut tätä työtä 44 hengellisessä työssä elämäni vuoden aikana. Mieleeni on noussut monia kysymyksiä sekä Raamatusta lukemani että eri puolilla maailmaa näkemäni ja kokemani vuoksi.
Olen pohtinut ja rukoillut, mihin minun tulisi keskittyä vuoden 2005 viikkoviesteissäni. Viime vuonna teemani oli postmoderni kulttuuri, jossa elämme lännessä, ja jonka olemme vieneet moniin muihin maailman kolkkiin.
Tänä vuonna haluaisin keskittyä joihinkin niistä kysymyksistä, jotka ovat olleet mielessäni. Siihen on useita syitä.
Sosiaalimenoihin on Yhdysvalloissa käytetty tähän mennessä kaikkiaan yli 2.3 triljoonaa dollaria. Näyttää siltä, että tällä valtavalla rahasummalla olemme pystyneet vain sanomaan köyhille, että yhteiskunta on vastuussa heidän ongelmistaan. Kouluttajat sanovat, että koulutuksen lisääminen on vastaus ongelmiin. He sanovat, että koulutuksen lisääminen parantaa ihmisten elinoloja. Niinpä opetamme lapsillemme nykypäivän asioita, mutta koulunkäynnin päättäessään he eivät osaa lukea eivätkä laskea. Kaikkia näitä ratkaisuja on kokeiltu ennenkin, mutta ne eivät toimi. Miksi? Koska perusongelmaa ei nähdä, ja vaikka nähtäisiin, viranomaisilla ei ole ratkaisua. Kuinka moni hallituksen virkamies, sosiaalipoliitikko tai kouluttaja on ymmärtänyt ja myöntänyt, että perusongelma on itsekkyys, ihmisen syntisyys.
Tässä seurakunta tulee kuvaan. Me tiedämme, mikä on kaikkien yhteiskunnassamme esiintyvien ongelmien yhteinen perussyy. Me myös tiedämme, mikä on vastaus. Profeetta Jeremia huudahtaa oman yhteiskuntansa vääryyksiä katsoessaan: 'Eikö edes Gileadissa ole balsamia, eikö sielläkään löydy parantajaa?' Jer.8:22.
Tulevina viikkoina haluan katsoa joitakin näitä kysymyksiä ja miettiä, mistä löytyy balsami tai parantaja tälle yhteiskunnalle. Seuratkaa tekstejäni!
Viime viikolla yritin määritellä, mikä on ihmiskunnan todellinen ongelma, ja herätin kysymyksen, löytyykö lääkettä tähän vaivaan. Ef.2:1-4 Paavali määrittelee selkeästi, mikä oli ongelma 2000 vuotta sitten. Tämän päivän ongelma on täsmälleen sama. Katsokaa, mitä Paavali kirjoittaa. Efesolaiset olivat ennen Kristuksen luokse tuloaan aivan samanlaisia kuin Kristusta tuntemattomat kadun miehet ovat tänä päivänä. Ei ole väliä sillä, onko kyseessä pankkiiri vai teurastaja, hallituksen virkamies, opettaja vai rakennusmies, rikas vai köyhä. Me olemme kaikki samanlaisia. Mitä Paavali sanoo? Jae 1: '…olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden'. Me tiedämme ihmisen olevan enemmän kuin vain ruumis ja sielu, ihmisessä on myös henki, mutta se on kuollut. Siitä seuraa, että ihminen on epätäydellinen. Jotain puuttuu, mutta ihminen ei tajua, mitä. Hän yrittää täyttää tämän elämässään olevan tyhjiön seksillä, huumeilla, alkoholilla, tavaralla, mutta tuloksetta. Nämä eivät tyydytä häntä. Seurauksena on vain joko entistä kiihkeämpi näiden nautintojen etsintä tai itsemurha. Jakeessa 2 Paavali osoittaa myös, että on jotakin muuta tai joku muu, jota hallitukset, yhteiskuntatieteilijät tai politiikan tutkijat eivät ole ottaneet huomioon. Paavali kuvailee tämän olevan 'avaruuden henkivaltojen hallitsija,…joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä'. Onko yksikään hallitus koskaan ottanut tätä huomioon yrittäessään ratkaista tämän päivän ongelmia? Periaatteessa ihminen ilman Kristusta on kuin marionettinukke, jota Saatana ohjailee omilla naruillaan. Ihminen ilman Kristusta kuvittelee olevansa vapaa, vaikka hän on kahleissa, vankilassa, joka on lujempi kuin mikään meidän nykymaailmamme vankila. Jakeessa 3 Paavali jatkaa ihmisen ristiriidan kuvaamista sanomalla, että ihmisen suunta on aina alas, ei ylös. Suunta on alas vajavaisuuteen, ei koskaan ylös hyvyyteen. Se merkitsee sitä, että ihmisen taipumus on aina mennä kohti pahuutta, ja elleivät arvot tai ehdoton totuus saa muuttaa tätä, päädymme kaaokseen. Voisiko tänä päivänä olla käymässä juuri näin, kun pyrimme luopumaan kaikesta ehdottomasta totuudesta? Uskon niin. Paavali piirtää melko synkän kuvan ihmisestä ja hänen ristiriidastaan. Ihmisellä ei humanistisen filosofian varassa ole mitään vastausta, ei mitään tietä ulos. Jae 4 'Jumalan …kuitenkin…' Miten meidän tulisikaan kiittää Jumalaa näistä kahdesta sanasta! Ihminen ei mitenkään voinut selviytyä ristiriidastaan, mutta 'Jumala kuitenkin' on valmistanut tien! Ratkaisu on, Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on. Tässä seurakunta tulee kuvaan. Uskon, että Herra on antanut meille valtavan, avoimen oven. Mutta olemmeko me valmiit? Voiko työn jättää Jumalan kansan käsiin? Voisiko Kristuksen ruumis saavuttaa jotain eikä vain kilpailla? Onko Jumalan kansa valmis uhrauksiin? Näemmekö työmme sovituksen virkana? Näitä kysymyksiä haluan pohtia tulevina viikkoina. Uskon, että Jeesuksen Kristuksen seurakunta nousee kuin väkevä armeija ja hyödyntää edessämme avoimena olevan oven. Joh.17:23 'Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.'
OM:n laivalla asuessani kävin ajoittain Yhdysvalloissa. Kotimaahan paluu oli jännittävää, mutta samalla myös hämmentävää.
Minun oli aluksi vaikea ymmärtää, miksi Yhdysvaltoihin paluu tuntui minusta niin hämmentävältä. Kotimaahan paluun syytä se ei ollut. Perheeni ei ollut kanssani, mutta hämmennykseni tuntui jotenkin liittyvän siihen, millaiseen seurakunnalliseen tilanteeseen tiesin astuvani.
Näin jälkikäteen pystyn näkemään, mikä oli hämmennykseni syynä seurakuntatilanteessa täällä Yhdysvalloissa. Tajusin vihdoinkin, miksi muutamaksi kuukaudeksi Yhdysvaltoihin paluu oli minusta aina niin masentavaa. Nyt kykenen selittämään sen yhdellä sanalla: kilpailu.
Tunsin Jumalan kansan keskuudessa eri tunnustuskuntien, lähetysseurojen ja muiden yhteisöjen välisen kilpailun ihmisistä ja varoista. Ajoittain tunsin sen niin ahdistavana, että olisin halunnut paeta jonnekin, missä ei olisi kristittyjä lainkaan tai ei ainakaan niin paljon.
1980-luvun alussa Jumala puhui vaimolleni ja minulle siitä, että lähtisimme pois Doulos-laivalta, joka oli ollut kotimme seitsemän vuotta, ja asettuisimme asumaan jonnekin, mistä käsin osallistuisimme entistä enemmän Latinalaisen Amerikan työhön. Rukoillessamme oikean paikan valitsemista Jumala tuntui puhuvan meille Yhdysvalloista. Se ei ollut minulle helppoa Yhdysvalloissa aistimani valtavan kilpailun aiheuttaman turhautumisen tunteen vuoksi.
Nyt kun olen asunut taas muutaman vuoden Yhdysvalloissa, olen alkanut tajuta hengellisen sodankäynnin eri ulottuvuuksia, jotka koskettavat meitä. Täällä lännessä olen kokenut jotain sellaista, mitä en ainakaan näin voimakkaasti kokenut Intiassa tai joissakin muissa maissa, missä olen toiminut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.
Intiassa oli jotenkin helppo tajuta pimeyden voimien toimivan. Ne vaikuttivat hyvin todellisilta ja helposti tunnistettavilta, mutta kun palasin 'sivistyneeseen' länteen, pimeyden voimat olivat yhtä todellisia mutta eivät niin helposti tunnistettavissa. Luulen, että tämä oli yksi syy, miksi minun oli niin vaikea tunnistaa turhautumiseni syitä aina Yhdysvaltoihin palatessani.
Tämä kaikki sai minut kyselemään oman palvelutehtäväni luonnetta: oliko se kilpailua vai täydentämistä? Saatana tarjosi Jeesukselle kaikkia maailman valtakuntia Häntä kiusatessaan. Saatana on jakanut ihmiskunnan pieniin valtakuntiin, joissa hän pitää ihmiset hyväksynnän ja hylkäämisen tasapainon avulla. Mitä enemmän mietin tätä, sitä selvemmin minusta näyttää siltä, että Saatana pyrkii samaan myös Kristuksen ruumiin osalta, kun se yrittää lokeroida meidät pikku valtioihin, joita kutsumme uskonsuunniksi tai tunnustuskunniksi.
Paavali kertoo meille Ef.6:12:'Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan.' Tämä jae on jotenkin käsitettävissä Intiassa ja muslimimaissa, missä pimeyden voima on hyvin todellinen, mutta täällä länsimaissa samat demonit tuntuvat piileskelevän sivistyksemme takana. Paavali jatkaa ja varoittaa meitä 2.Kor.2:11:ssa, ettei meidän pitäisi olla tietämättömiä paholaisen keinoista…Voisiko olla niin, että länsimaisen kirkkomme on vallannut kilpailun 'henki'? Kuuntele, miten puhumme toisillemme, kun kristittyinä tulemme yhteen. Kuuntele, miten vertailemme seurakuntia, lähetystyötä, kolehteja tai evankeliointia. Katso, miten joku vertaa omaa seurakuntaansa muihin sen koon, budjetin tai toiminnan osalta. Mikä on kaiken tämän takana? Uskon syynä olevan kilpailun henki. Tämä kilpailu ei ole totta vain meillä länsimaissa. Kohtaamme saman ongelman muuallakin. Me olemme levittäneet sen mukanamme muihinkin maihin. Tuotamme sitä, mitä itse olemme (Luuk.6:40). Brittien läsnäolo Intiassa on yhtä helppo havaita kuin hollantilaisten läsnäolo Indonesiassa. Länsimaissa vallitsee raju kilpailu. Se näkyy individualismissamme; urheilussa niin kuin muussakin elämässä sankareitamme ovat ne, jotka ovat itse tehneet itsensä suuriksi. Kilpailun henki on tätä kautta tullut myös seurakuntiimme. Lähetystyön tutkijat sanovat, että ensimmäinen lähetysaalto alkoi William Careystä, ja sitä veivät eteenpäin lähinnä eurooppalaiset. Toinen lähetysaalto alkoi Hudson Taylorista ja sen toteuttivat lähinnä pohjoisamerikkalaiset. Yksi selvästi lännestä kolmanteen maailmaan suunnattu vientituote on kilpailu. Jos on totta, että kolmas ja kenties viimeinen lähetysaalto on pääasiassa kolmannen maailman varassa, meidän on tärkeä karkottaa kilpailun henki (demoni). Opetuslastensa puolesta rukoillessaan Jeesus anoi heidän yhteyttään, jotta he voisivat täydentää toisiaan. Miksi? Jotta maailma saisi tietää. Näyttää siltä, että maailmanlaajuisesti tarkastellen meillä on seurakunnissa riittävät resurssit -sekä rahaa että ihmisiä - jotta lähetystehtävä voidaan toteuttaa. Ongelmamme on siinä, että kilpailun henki on tullut seurakuntiin, emmekä tajua tarvetta täydentää toisiamme. Emme sano sitä ääneen, mutta jokainen seurakunta ja lähetysjärjestö tuntuu ajattelevan, että juuri he ovat ainoita, joille lähetyskäsky on annettu…Siitä seuraa, että emme pysty toteuttamaan lähetyskäskyä. Hengellisessä sodankäynnissä meidän tulee pukea yllemme Jumalan koko sota-asu ja käyttää sitä, mutta meidän tulee myös tunnistaa vihollisemme. Paras taistelukeino on osoittaa vastakkaista henkeä. Jos meillä on kilpailun henki, tarvitsemme täydentämisen ja yhteistyön henkeä. Meidän pitää kysyä itseltämme: Millä tavoin voin täydentää veljeäni, jotta voisimme yhdessä saavuttaa jotain Jumalan kunniaksi? Klassikkoelokuva Ben Hur tarjoaa loistavan esimerkin täydentämisestä. Vankilassa ollessaan Ben Hurin palvelija menetti kävelykykynsä. Vankilassa hän ystävystyi miehen kanssa, jolta oli viety kieli. Kirjan lopussa kieletön mies kantaa Ben Hurin kävelykyvytöntä palvelijaa. Ben Hurin palvelija lausuu: 'Minulla ei ole jalkoja, ystävälläni tässä ei ole kieltä, mutta yhdessä me olemme melkomoinen mies.' Tästä hengestä olen kirjoittanut edellä. Tämän hengen tulee vallita Kristuksen ruumiissa. Yhdessä me olemme voimakkaat. Saatana tietää sen, ja siksi hän yrittää kaikin keinoin pitää Jumalan kansan kilpailuasemissa, jotta he eivät täydentäisi toisiaan. Tähän liittyen meidän tulee pitää mielessä useita seikkoja.
Jeesus sanoo meille Matt. 18:18:ssa: 'Totisesti, kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.' Minusta on mielenkiintoista, että tämä lupaus tai toteamus on sijoitettu sovituksen periaatteen ja jatkuvan uskovalle veljelle ja sisarelle anteeksiantamisen väliin. Yrittääkö Pyhä Henki sanoa meille jotain? Voisiko olla niin, että ellei meillä ole oikea asenne toisiamme kohtaan (ja tämä sisältää myös toinen toisemme täydentämisen), meillä ei myöskään ole arvovaltaa? Voisiko tämä olla syynä siihen, että tämän päivän seurakunnalla näyttää olevan niin vähän arvovaltaa nyky-yhteiskunnassa näkyvää pahuuden vyöryä vastaan? Seurakunnissamme näyttää olevan paljon toimintaa ja hyvin suunniteltua ohjelmaa, voimme osallistua monenlaisiin seminaareihin seurakunnan ja sen eri toimintojen pohtimiseksi. Mutta missä on voima? Meillä on meteliä ja hälinää, mutta missä on herätys? 2. Meidän tulee nähdä, että vihollinen haluaa juuri tätä. Hän etsii hajaannusta. Hän ei halua Kristuksen ruumiin tajuavan, että he ovat toinen toisestaan riippuvaisia. Hän tietää, että 'yhdessä me seisomme, mutta jakaantuneina kaadumme'. Miten aiomme tavoittaa miljardi muslimia, 600 miljoonaa hindua, 300 miljoonaa buddhalaista, 250 miljoonaa konfutselaista? Tähän tehtävään tarvitaan Kristuksen koko seurakuntaa. En puhu siitä, että eri kirkkokunnat liittyvät yhteen. En ole ehdottamassa ekumeenista liikettä, jossa ns. kristinuskon eri lohkot tulevat yhteen liittyäkseen yhdeksi. Minusta se olisi vain yksi vihollisen juoni lisää. Uudestisyntyneet kristityt, jotka muodostavat Kristuksen ruumiin, on eri asia. Meidän pitää tajuta ykseytemme ei ainoastaan omassa kirkkokunnassamme tai omassa kansassamme vaan paljon laajemmin. Ykseyden tajuamisen lisäksi meidän pitää myös kysyä, miten voimme täydentää toisiamme, jotta saamme tehtävän suoritetuksi. Tämän täytyy alkaa johtajista. Meidän tulee määrätä suunta ja tahti. Meidän pitää aloittaa omassa paikallisseurakunnassamme. Luemme usein megaisoista seurakunnista. Meidän tulee kuitenkin muistaa, että valtaosa maailman seurakunnista ei ole megaisoja, vaan pieniä, kamppailevia seurakuntia. Miten voimme tulla yhteen, täydentää toisiamme ja yhdistää voimavaramme? Meidän pitää tajuta, että aikamme, voimavaramme ja resurssimme ovat rajalliset. Miten voimme parhaiten hyödyntää niitä? Tämä johtaa minut tekstieni otsikkoon. Meidän pitää vakavissamme kysyä itseltämme, onko palvelutyömme kilpailua vai täydentämistä? Olemmeko uskoneet vihollisen valheen, että kykenemme tekemään Herran työn omalla voimallamme? Viime viikolla mainitsin kaksi asiaa, jotka meidän tulee ottaa huomioon palvelutehtävässämme. Haluaisin jatkaa tästä ja ottaa esille joitakin muita asioita. 3. Edellä sanotut vievät ajatukseni seuraavaan kysymykseen. Onko Herralle tekemämme työ meille 'egotrippi', ts. oman hyvänolomme hakemista? Niin helposti rakennamme omaa valtakuntaamme, kun meidän tulisi rakentaa Jumalan valtakuntaa. Oma kunnianhimomme ja oman valta-asemamme vahvistaminen estävät meitä viemästä evankeliumia eteenpäin. Me, jotka olemme hengellisessä työssä, joudumme jatkuvasti tarkistamaan omia motiivejamme. Mitä tulee ensimmäiseksi mieleemme, kun ajattelemme Jumalan valtakunnan työtä? Uusi rakennus? Isompi budjetti? Parempi ohjelma? Miten saamme mukaan enemmän ihmisiä? Vai mietimmekö sitä, mitä Jumala haluaa? Tajuammeko, että seurakunta on Hänen, ja Hän on Herra? Näemmekö laajemmin, että kyseessä on Kristuksen Ruumiin jatkuva tehtävä, ja me olemme osa Ruumista? Tämän vuoksi Antiokian seurakunta puhuttelee minua. Mitä sen johtajat tekevät? He palvelevat Herraa, odottavat Häntä, palvovat Häntä. Tämän palvelun ja palvonnan keskellä Pyhä Henki puhuu, ja sen seurauksena evankeliumi alkaa levitä tästä pienestä seurakunnasta aina maailman ääriin asti. Mielestäni näyttää loogiselta, että jos me haluamme nähdä Jumalan valtakunnan kasvavan, emmekä tavoittele oman valtakuntamme rakentamista, me toimimme kuten Antiokian seurakunta: me odotamme Herraa. Näyttää kuitenkin siltä, että ihminen on ottanut vallan ja pannut Jumalan syrjään. Meillä on johtokunnan kokoukset, suunnittelukokoukset, komiteat. Olemme yrittäneet kiilata itsemme Kolminaisuuden rinnalle ja rakentaa 'Neljän koplan'. Olemme yrittäneet omia itsellemme Pyhän Hengen tehtävät. 4. Jeesus sanoo rukouksessaan Joh.17:22: 'Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä.' Se kirkkaus, johon Jeesus tässä viittaa, tarkoittaa Jumalan luonnetta ja tekoja, joilla Hän ilmaisee itsensä, ja erityisesti Kristuksen persoonaa. Hänen kirkkautensa on yhtä kuin Hänen armonsa ja voimansa. Me näemme Hänen kirkkautensa siinä, miten Hän muuttaa veden viiniksi, ja miten Hän herättää Lasaruksen kuolleista. Joh.2:11; Joh.11:40-44. Tästä kirkkaudestaan Jeesus sanoo 'minä olen antanut sen heille' tarkoittaen opetuslapsiaan. On mielenkiintoista, että Jumala antaa Kristuksessa sen, mitä ihminen tavoittelee ja haluaa. Ihminen haluaa kirkkautta ja mainetta. Olemmehan nähneet, miten ihmiset nimeävät maapaloja itsensä mukaan säilyttääkseen jotain itsestään kuolemansa jälkeen (suom.huom. Suomessa ei kyllä niinkään usein, enempi jenkkijuttuja…) Mitä ihminen tekikään vedenpaisumuksen jälkeen 1.Moos.11:4? 'Rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, joka ulottuu taivaaseen asti. Sillä tavoin saamme mainetta emmekä myöskään hajaannu yli koko maan.' Tämä on ihmisen halu. Seuraavasta luvusta voimme lukea, miten Jumala valitsi Aabrahamin, josta tuli uskon isä, ja Jumala sanoi hänelle: 'Sinun nimesi on oleva suuri'. Jumala tekee meidän nimemme suureksi, ja rukouksessaan Joh.17:ssä Jeesus antaa meille kirkkautensa. Me etsimme Häntä, ja Hän palkitsee meidät. Me asetamme Hänet ykkössijalle, ja Hän antaa meille kaiken tämän. Eräs syy nykyiseen kilpailun paljouteen on se, että etsimme kunniaa ja nimeä itsellemme. Kristus ei etsinyt omaa kunniaansa, vaan sitä kirkkautta, joka tulee Isältä. Raamattu kertoo, että se, joka puhuu itsestään, etsii omaa kunniaansa. 1. Kor. 1:29 kertoo meille, että mikään liha ei voi ylpeillä (ei voi saada kirkkautta) Isän edessä, vaan (jae 31) meidän ylpeilymme aihe, meidän kunniamme tulee olla vain Kristus. Meidän tulee tuottaa kunniaa Isälle. Miten voimme tehdä sen? Joh. 15:8: 'Siinä minun Isäni kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää ja niin osoitatte olevanne opetuslapsiani.' Uskon meidän tuottavan paljon kunniaa Isälle, kun teemme sen, mitä Hän on meille antanut tehtäväksi. Jeesuksen viimeinen käsky meille on Apt. 1:8:ssa. Tämän saavuttamiseksi meidän tulee lopettaa kilpaileminen ja täydentää toisiamme. Ps. 133:1: 'Miten hyvä ja kaunis onkaan veljesten yhteinen, sopuisa elämä!' Uskon tämän olevan Herran käsitys toistemme täydentämisestä. Meidän on tärkeää tunnistaa kilpailun syitä keskuudessamme voidaksemme käsitellä niitä. Ne ovat todellisia esteitä Kristuksen Ruumiille, ei vain tehtävällemme vaan myös kasvullemme. Mitä nämä syyt ovat? 1. Kateus on tärkein syy. Kadehdimme veljeämme niin herkästi, hänen tehtäväänsä, hänen lahjojaan jne. Ollessani ensimmäistä kertaa Intiassa keskustelin erään veljen kanssa siitä, miten väkevästi eräs toinen veli toimi Kalkutassa. Tämä veli sanoi minulle: 'Jos minulla olisi yhtä paljon rahaa, voisin toimia samalla tavalla.' Hän vertasi itseään tuohon toiseen veljeen ja kadehti häntä sen sijaan, että olisi iloinnut siitä, miten Jumala käytti häntä. 2. Oma epävarmuutemme. Muutamia vuosia sitten olin yhtenä puhujana eräässä Operation World -konferenssissa Bangaloressa Intiassa. Koimme Herran läsnäoloa upeissa tilaisuuksissa. Eräässä kyselytilaisuudessa muuan paikallinen pastori esitti hyvin syvälle käyvän kysymyksen: 'Tunnetteko te puhujat kateutta, kun joku toinen saarnaa, opettaa tai johtaa paremmin kuin te itse?' Se oli hyvin avoin, rehellinen kysymys. Yksi intialaisista puhujista vastasi näin: 'Palvelutehtäväni alkuaikoina koin itseni uhatuksi, jos kuulin jonkun saarnaavan itseäni paremmin. Vuosien myötä olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, mitä Herra on minulle antanut, ja mitä minä pystyn tekemään. Olen hyväksynyt sen ja iloitsen siitä, ja kun kuulen jonkun saarnaavan minua paremmin, iloitsen.' Room.9:21. Osa siitä kilpailusta, mitä näemme evankelikaalisissa seurakunnissamme, johtuu kykenemättömyydestämme ymmärtää, kuka Jumala on. Jumala hyväksyy meidät olemisemme, ei tekojemme vuoksi. Teemme työtä, koska meidät on hyväksytty, emme tullaksemme hyväksytyiksi. Viime mainitusta syystä syntyvää tekemistä Raamattu kutsuu kuolleiksi teoiksi. 3. Ylpeys on yksi yleinen kilpailun syy. Se motivoi urheilijoitamme. Valmentajat kannustavat urheilijoita tekemään parhaansa vetoamalla ylpeyteen, jota voittaja voi tuntea. Tämä on myös liikemaailman kovan kilpailun taustavoima. Voimme odottaa tätä maailmassa, mutta jotain on pahasti pielessä, jos sama ajattelu tulee seurakuntiin. Siellä, missä on vertailua, on ylpeyttä. Miksi pidämme kirjaa siitä, montako ihmistä oli pyhäkoulussamme tai sunnuntaikokouksessamme? Miksi joissakin kirkkokunnissa pidetään lukua siitä, monesko meidän seurakuntamme on esimerkiksi lähetyskannatuksessa? (Tarkoitan sitä, onko seurakuntani lähetyskannatus kirkkokunnan korkein, viidenneksi korkein vai mikä.) Miksi emme useammin kuule siitä, miten joku seurakunta luopui jostakin omastaan auttaakseen toista seurakuntaa toimimaan tehokkaammin? Tiedän, että tällaista tapahtuu, mutta se ei ole sääntö, vaan poikkeus. Tämä koskee myös lähetyskentillämme tapahtuvaa toimintaa. Viime viikon tekstin jatkoksi tässä on vielä yksi syy, miksi meillä tämän päivän seurakunnissa on niin paljon kilpailua. 4. Yksi syy kilpailuun on läpinäkyvyyden puute. Jotenkin yritämme viestittää, että tilanne on meillä hallinnassa. Tosiasiassa me kaikki taistelemme, mutta enin osa Jumalan kansasta näyttää esittävän, että kaikki on heillä hyvin. Miten salakavalasti saatana onkaan yrittänyt saada meidät teeskentelemään, että kaikki on hyvin. Miten meidän tuleekaan olla avoimempia toinen toisillemme! Raamattu kehottaa meitä kantamaan toinen toistemme kuormia. On vaikeaa kantaa toisen kuormia, ellemme tiedä, mitä ne ovat, emmekä koskaan saa tietää, ellemme kerro toisillemme omista kuormistamme. Saatana on uskotellut meidät ajattelemaan, ettemme tarvitse toisiamme, tai oikeastaan houkutellut meidät olemaan tyystin ajattelematta. Jos pysähtyisimme ajattelemaan asiaa, huomaisimme, että tarvitsemme kaikkia seurakuntaruumiin jäseniä aivan kuten tarvitsemme jokaista fyysisen ruumiini jäseniä voidakseni toimia Jumalan tarkoittamalla tavalla. Maailman koko uskonnollinen systeemi perustuu sille ihmisten ajattelulle, joka on itse asiassa saatanan valhe, että kukin on oman onnensa seppä. Paljon tuskaa on seurannut siitä, että olemme uskoneet tämän itsensä saatanan helvetissä kehittämän valheen. Eräs veli, jota Jumala oli suuresti käyttänyt nuorisotyössä, lankesi moraalittomuuteen alaikäisen tytön kanssa. Asian tultua julki tämä veli joutui oikeuden eteen, ja hänet tuomittiin lähes vuoden vankeusrangaistukseen. Tämä lopetti hänen nuorisotyönsä ja uhkasi tuhota hänen perheensä. Hän katui vilpittömästi, häntä nuhdeltiin, ja nyt hän on matkalla parantumiseen. Uskon, että hänen tuleva palvelutyönsä on entistä merkityksekkäämpää. Vankeusaikana Herra puhui hänelle osoittaen asioita, joissa hän oli mennyt pieleen. Yhdeksän vankilakuukautta olivat hänelle raskasta aikaa, mutta samalla suurenmoinen silmien avaaja ja teologisia seminaareja monin verroin parempaa koulutusta. Pohtiessaan elämäänsä tämä veli tajusi monien hänen tekemiensä asioiden johtaneen hänen lankeamiseensa. Lankeemus ei vain sattunut tapahtumaan. Kuten kaikilla synneillä, tällä synnillä oli juurensa monissa asioissa. Jälkeenpäin hän kykeni näkemään sen tapahtumaketjun, joka johti syntiinlankeemukseen. Tämän prosessin haluan jakaa kanssanne, koska me voimme oppia toisiltamme. Kristuksen seurakunta on paikka, jossa rauta rautaa hioo, Sananl. 27:17. Tai kuten luemme Heb. 10:24, meidän tulee kannustaa toisiamme. Katso kuitenkin, mikä on motiivimme. Terävöitämmekö toisiamme Herran työhön ja Hänen kunniakseen, vai ollaksemme itse parhaita? Uskon vakaasti, että jos me Kristuksen seurakuntana haluamme hyödyntää edessämme avoimina olevat ovet, meidän täytyy karkottaa tämä kilpailun demoni keskuudestamme… 2. Kor. 10:13-18: 'Me taas emme ylpeile kohtuuttomasti, vaan sen mittapuun mukaan, jonka Jumala on meille antanut määrätessään, että työkenttämme ulottuu teihinkin asti. Me emme kurkota liian pitkälle, ikään kuin te ette kuuluisikaan meidän toimintapiiriimme, olemmehan ensimmäisinä tuoneet Kristuksen evankeliumin teille saakka. Emme ylpeile kohtuuttomasti emmekä toisten vaivannäöstä. Sen sijaan toivomme, että uskonne kasvaessa mekin pääsemme teidän keskuudessanne vielä paljon suurempaan arvoon saamamme tehtävän toteuttajina. Toivomme, että saamme julistaa evankeliumia vielä teitäkin etäämpänä asuville ja että voimme ylpeillä omista emmekä toisten aikaansaannoksista. "Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta." Luotettava ei ole se, joka itse suosittelee itseään, vaan se, jota Herra suosittelee.' Tässä tekstissä näen periaatteen, jonka mukaan Paavali toimi, mutta joka paljolti puuttuu meidän nykyisestä palvelutyöstämme. Tarkoitan luovuttamista, palvelutehtävän siirtämistä toisille, jotka on koulutettu ja kasvatettu tehtävään. Liian usein pidämme palvelutehtävämme 'ammattilaisten' käsissä. Mehän maksamme heille siitä, vai mitä? Tarvitsemme toista uskonpuhdistusta, kuten Elton Trueblood sanoi, jossa otamme Jumalan työn takaisin Jumalan kansan käsiin ja Ef. 4:11-13 mukaisesti varustamme kaikki pyhät palvelutyöhön. Näemme tässä tekstissä Paavalin palvelutehtävästä kaksi seikkaa, joita meidänkin tulisi pohtia. Ensinnäkin Jumala on antanut Paavalille määrätyn tehtäväkentän, ja toiseksi Paavali ei halua ylittää Jumalan antamia rajoja. Mitä tämä merkitsee? Paavali oli kutsuttu pakanoiden apostoliksi, Apt. 9:15. Tämän kutsumuksensa Paavali mainitsee myös Room. 1:5: '…(Jeesukselta) minä olen saanut armon ja apostolinviran, jotta hänen nimensä kunniaksi johtaisin ihmisiä kaikista kansoista (engl. pakanakansoista) uskonkuuliaisuuteen.' Toinen periaate Paavalin toiminnassa oli, että hän ei rakentanut toisen laskemalle perustukselle. Tämä ei ole Paavalin ylpeyttä, vaan Paavali tunnisti sen, mitä Jumala haluaa häneltä. Siksi Paavali pyrki aina pakanoille julistaessaan saarnaamaan evankeliumia 'etäämpänä asuville'. Paavalin kutsumuskenttä oli pakanat. Toiseksi Paavali mainitsee 2. Kor. 10:15, että hän ei 'kurkota liian pitkälle'. Paavalin rajat olivat pakanoille julistaminen ja toisen laskemalle perustukselle rakentamisen välttäminen. Paavali saattoi toteuttaa tämän vain luovuttamalla. Kirjoitan tästä tarkemmin jatkossa. Katsokaamme tämän päivän palvelutehtävää. Mitä näemme keskivertoseurakunnassa? Meillä on palkattu pastori, tai isossa seurakunnassa runsaskin palkattu henkilökunta, ja he huolehtivat palvelutehtävästä seurakunnassa. Heistä on tullut esiintyjiä, joita muu osa Kristuksen ruumiista istuu katsomassa. Ymmärrämme, ettei Kristuksen työ tule tällä tavalla tehdyksi, koska ensinnäkin nämä ovat ammattilaisia ja toiseksi palvelutehtävämme on paljon laajempi kuin toiminta seurakunnassa. Miten on työpaikkojen laita? Joku on sanonut: 'Kokoontumispaikka (seurakunta) on opettelupaikka markkinapaikkaa (työpaikkaa) varten.' Miten tärkeää meidän onkaan palvelutehtävässämme tuntea omat rajamme ja olla kurkottamatta liian pitkälle. Voisiko yksi syy tänä päivänä niin yleiseen loppuun palamiseen Jumalan kansan keskuudessa olla se, että olemme kurkottaneet liian pitkälle, yli Jumalan asettamien rajojen? Keskivertopastorilla on monta eri 'virkaa'; hänen pitää valmistella ja pitää kolme saarnaa joka viikko, hänen pitää olla aina tavoitettavissa yötä päivää, hänen pitää tehdä kotikäyntejä, hänen pitää osallistua sielunhoitoon ja hallinnollisiin tehtäviin. Voisin jatkaa listaa, mutta tästä jo varmaan tajuat, mitä haluan sanoa. Kysynkin: onko tämä raamatullista? En usko. Saakoon Herra avata silmämme luovuttamistehtävän tärkeydelle! Mitä se tarkoittaa? Miten toteutamme sitä käytännössä? Jatkan tästä tulevina viikkoina. 1.Tim.5:17: "Vanhimpia, jotka seurakuntaa hyvin hoitavat, pidettäköön kahdenkertaisen kunnian ansainneina, varsinkin niitä, jotka sanassa ja opetuksessa työtä tekevät." Seurakuntia perustaessaan ja palvelutehtävää eteenpäin luovuttaessaan Paavali asetti tehtävään vanhimpia, ei vain yhtä henkilöä. Ap.t.14:23. 1.Tim.5:17 perusteella voidaan nähdä, että vanhimmille oli mahdollista maksaa palkkaa, jotta he selviytyisivät perheensä elättämisestä. Oleellista on huomata, että vanhimpia oli useita, ei vain yksi. Meidän tulee aina varoa, ettemme kiinnitä liikaa huomiota ihmiseen. Silloinkin, kun vanhimmat johtavat seurakunnan toimintaa, tavoitteena on Jumalan kansan varustaminen Jumalan työhön. Suurin osa palvelutyöstämme tulisi tapahtua työpaikoillamme, koska suurin osa Jumalan kansasta viettää siellä suurimman osan aikaansa. Jeesuksen palvelutehtävä oli tehtävien siirtämistä toisille. Mietipä, mitä hän teki elämänsä viimeiset kolme vuotta. Hän valitsi kaksitoista miestä olemaan kanssansa, Luuk.6:13, Mark.3:14. Hän teki heistä opetuslapsia, koulutti heitä ja antoi heille palvelutehtävän. Hän siirsi tehtävän näille kahdelletoista oppimattomalle Galilean miehelle, hän käski heidän evankelioida koko maailma. Yksi heistä osoittautui petturiksi, ja Herran suuren koettelemuksen hetkellä loputkin hylkäsivät Hänet. Mikä riski! Virheitä tehdään, epäonnistumisia tulee. Tämä on usein yksi syy, miksi emme luovuta palvelutehtävää eteenpäin. Jos yksi pastori tekee kaiken työn, hän oppii tekemään sen hyvin. Tämä saa muut ajattelemaan, että he eivät voi selviytyä työstä yhtä hyvin. He siis vaikenevat kirkon penkissä ja seurakunta menettää merkityksensä. Luovuttaminen merkitsee tehtävien jakamista toisille, ja siihen sisältyy aina riskejä. Jumala ottaa suunnattoman riskin esittäessään evankeliumin kutsun meidän välityksellämme. Jumala ottaa kuitenkin sen riskin. Koska Jumala elää meissä, se, mitä meille tapahtuu, tapahtuu Hänelle. Näemme, miten Jumala antoi israelilaisille ravinnon Vanhassa Testamentissa, ja Uudessa Testamentissa näemme, miten Jeesus ruokki neljätuhatta ja viisituhatta ihmistä. Saatamme kysyä, miksei Jumala tee niin tänäänkin. Vastaus on, että kyllä Jumala tekee niin, mutta Uudessa Testamentissa ja nykyajassa Jumala tekee sen useimmiten epäsuorasti ruumiinsa, seurakunnan välityksellä, kuten esimerkiksi silloin, kun Paavali välitti pyhien avustuksen Jerusalemin seurakuntaan. Seurakunta on Kristuksen ruumis. Sen vuoksi se, mitä seurakunta tekee, on Jumalan teko. Tänä päivänä Kristus on epätäydellisen ruumiin pää. Kun äitini oli yli 80-vuotias, hänen päänsä oli yhä täysin terävä, mutta ruumis rapistui. Oli paljon asioita, joita hänen päänsä halusi tehdä, mutta ruumis ei siihen kyennyt. Olen usein miettinyt, kumpi olisi kauheampaa: terve mieli ja heikko ruumis, vai terve ruumis ja heikko mieli. Olisi kauheaa, jos pääni olisi täynnä ideoita ja suunnitelmia, mutta ruumiini ei pystyisi niitä toteuttamaan. Tämä on kuva seurakunnasta. Meillä on täydellinen pää, mutta ruumista näyttää vaivaavan CP-halvaus. Pää lähettää selkeitä viestejä ruumiille, joka näyttää olevan kykenemätön toimimaan yhtenäisesti, ja niinpä Kristuksen ruumis nykii eteenpäin kohtauksittain Kristuksen työssä. C.S. Lewis on sanonut: "Näyttää siltä, että Jumala ei itse tee mitään, minkä Hän kykenee siirtämään luotujensa tehtäväksi. Hän kehottaa meitä tekemään hitaasti ja haparoiden sen, minkä Hän itse pystyisi tekemään täydellisesti ja silmänräpäyksessä." Näemme usein, miten ihminen rakentaa Herran työssä omaa valtakuntaansa. Näemme myös, että mitä suurempi tuo valtakunta on, sen tehottomampi se on. Miksi? Työtään rakentaessaan ihminen oppii tekemään oman työnsä hyvin. Hänestä tulee niin tehokas, että hän tekee itse ja yksin kaikki päätökset eikä tarvitse työtovereita. Siitä seuraa, että kaiken tulee kulkea hänen kauttaan. Kutsun näin syntyvää ongelmaa pullonkaulaongelmaksi. Päätöksiä ei voida tehdä, koska se ainoa ihminen, joka päätöksiä kykenee tekemään, on aivan liian kiireinen, ja sen seurauksena työ hidastuu ja pysähtelee. Me tarvitsemme tehtävien siirtämistä toisille. Meidän täytyy opettaa, opetuslapseuttaa ja siirtää palvelutehtävä edelleen. Haluan kirjoittaa joitakin ajatuksia liittyen Terri Schiavon tapauksesta, joka on hallinnut viime viikkoina USA:n tiedotusvälineissä. Terri Schiavo on nuorehko nainen, jolla on aivovaurio. Viimeiset 15 vuotta hän on elänyt ruokintaletkun varassa, ei kuitenkaan ns. 'vihanneksena'. Joidenkin lääkäreiden mukaan hän pystyisi syömään itse, jos hän saisi sen mahdollistavaa terapiaa. Olen havainnut molempien osapuolten olevan vahvasti tunteella mukana asiassa, ja tilannetta tulisi kyetä pohtimaan kirkkaan asiallisesti. Ensinnäkin meidän tulee kysyä itseltämme: millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää? Elämän vai kuoleman yhteiskunnassa? Tästä lopulta on kyse. Olemme siirtyneet kohti kuoleman yhteiskuntaa Yhdysvalloissa joitakin vuosia sitten esillä olleen Roe vastaan Wade- oikeustapauksesta lähtien. Vanhojen, vammaisten, heikkojen ja syntymättömien elämää on arvosteltu ja kysytty: onko tämän ihmisen elämä elämisen arvoista? Ellei, hänen tulee kuolla. William Federer on oikeassa sanoessaan: 'Heidän fyysinen kuolemansa on meidän moraalisen kuolemamme jälkeen seuraava askel.' Joku on sanonut: "Raamatullinen käsitys 'elämän pyhyydestä' perustuu käsitykseen ihmiselämästä lahjana Ap.t.17:25 mukaan, ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna 1.Moos.1:26-27 mukaan, liitosta 1.Moos.9:5-6 ja 2.Moos.20:13 mukaan. Velvollisuus kunnioittaa ihmiselämää ilmaistaan 1. Moos.9:5 ja 4:8-10, 15 ja vastuumme kanssaihmisten hengestä 1.Moos.4:9 ja 5.Moos.21:1-9. Siitä käsin, mitä kristinusko opettaa ihmiselämän pyhyydestä, on vaikea olla näkemättä nykyistä suuntausta kohti eutanasian eli armomurhan laillistamista väkevänä osoituksena siitä, että elämme todellakin jälkikristillisessä maailmassa." Eikä näin ole myös Terri Schiavon kohdalla? Jos hän on ilmaissut hoitotahtonsa, jossa hän selkeästi ilmaisee haluavansa kuolla eikä jatkaa elämää laitteiden varassa, hänen tahtoansa tulee kunnioittaa. Tilanne on kuitenkin täysin toinen, jos on epäselvää, mitä henkilö todella haluaa, eikä kirjallista hoitotahtotestamenttia ole, ja hänet 'autetaan kuolemaan'. Terri Schiavon tapauksessa meille sanotaan, että hänen aviomiehellään on päätöksenteko-oikeus. Kannattaa kuitenkin mainita jonkun esiin nostama näkemys: 'Michael Schiavon ponnisteluja hänen vaimonsa elämän lopettamiseksi tukevat joukot ovat kysyneet, miksi konservatiivit, jotka väittävät uskovansa avioliiton pyhyyteen, eivät kunnioita hänen oikeuksiaan aviomiehenä. Ilmiselvä vastaus on, että miehen oikeudet aviomiehenä eivät voi kumota hänen vaimonsa ihmisoikeuksia. Tässä tapauksessa on syytä muistaa myös se, että Terrin vanhemmat ovat halukkaita huolehtimaan tyttärestään. Minusta näyttää siltä, että tätä tapausta tulee tarkastella kaikkien olemassa olevien tosiasioiden valossa, ja että Terri Schiavolla pitäisi olla oma puolustusasianajaja. Tältä naiselta, joka ei ole tehnyt mitään pahaa, kielletään perusoikeudet, jotka suodaan jokaiselle rikolliselle. "Tämän kaltaisissa tapauksissa, joissa on isoja kysymyksiä ja perusteltuja epäilyjä, yhteiskuntamme, lakiemme ja oikeuslaitoksemme tulisi olla elämän puolella.' Siinä, mitä on tehty, on jotain moraalisesti väärää, ja se pitää tuoda valoon ja käsitellä. Lääkärit ovat erimielisiä siitä, tunteeko Terri kipua. Monet lääkärit sanovat, että ei, mutta eivät ole siitä varmoja, ja koska Terri on kykenemätön ilmaisemaan, mitä hän ajattelee tai tuntee, emme voi mitenkään tietää. Tämän päivän lääkärit ovat kulkeneen kauas Hippokrateen valasta, joka ohjasi lääkärien toimintaa vuosituhansien ajan. Hippokrateen koulukunta otti selvän kannan armomurhaan, aikanaan selvästi vähemmistönä, mutta lännen kristillisyydessä lopulta voittaneen kannan. Hippokrateen seuraajat vastustivat sekä aborttia että eutanasiaa. Heidän valassaan sanotaan: 'En pyynnöstäkään anna kenellekään kuolettavaa myrkkyä, enkä suosittele sitä.' Minusta näyttää siltä, että olemme ottaneet elämän ja kuoleman kysymykset Jumalan käsistä omiin käsiimme. Jumala on elämän antaja, ja Hänen, ei ihmisen, tulee saada päättää elämästä. Katolisen kirkon dokumentti 'Evangelium Vitae' vuodelta 1995 toteaa, että 'vain Jumalalla on valta päättää elämästä ja kuolemasta. Murhat, myös armomurhat, ovat ei-hyväksyttävää Jumalan antamaan elämään puuttumista, mutta me olemme elämän palvelijoita, emme sen herroja.' Tämä tietysti herättää useita uusia kysymyksiä. Miten suhtaudumme rikollisten kuolemantuomioon? Uskon Jumalan vastaavan tähän Sanassaan. On olemassa rikoksia, josta ihminen voidaan tuomita kuolemanrangaistukseen. Jumala sallii sen. On kuitenkin tiettyjä sääntöjä, jotka vaikuttavat sellaisen päätöksen tekemiseen. Epäillyllä pitää olla puolustusasianajaja, todisteiden tulee olla epäämättömät jne. Juuri siksi Terri Schiavon tapaus on niin hämmästyttävä. Hänellä ei ole puolustusasianajajaa, mitään muita todisteita ei ole esitetty siitä, mitä väitetään hänen tahdokseen, kuin hänen aviomiehensä lausunnot, joka elää jo yhdessä toisen naisen kanssa, ja joka hyötyisi taloudellisesti Terrin kuolemasta. Oikeus on kuitenkin päättänyt, että Terrin pitää kuolla. Kuka on seuraava? Missä seurakunta on kaikessa tässä? Miksi emme korota ääntämme? Emmekö todellakaan tiedä, mikä on vastaus, ja mitä tulisi tehdä? Paavi on oikeassa sanoessaan, että elämme kuoleman kulttuurissa. Chris Armstrong on sanonut: 'Nykypäivän suuntaus kohti eutanasiaa on vastoin kaksi tuhatta vuotta vanhaa kristillistä traditiota.' Eräässä asiasta käydyssä väittelyssä eräs kongressin (liberaali) edustaja esitti viime hetkillä monelta huomaamatta jääneen huomautuksen siitä, mitä Terri Schiavon (edustajan mielestä) 'vihanneksen kaltaisen' elämän ylläpitäminen maksaa. Kuoleman kulttuurissa tullaan lopulta tähän: onko taloudellisesti kannattavaa pitää tätä tai tuota ihmistä hengissä? Onko hänestä yhteiskunnalle hyötyä vai kustannuksia? Onkin kysymys talouspolitiikasta. Roe vastaan Wade -tapauksesta lähtien miljoonat lapset on surmattu, ja me olemme unohtaneet elämän arvon. Se on jotain, minkä Herra on meille antanut, jotain, mitä emme voi pitää itsestäänselvyytenä. Kun elämän arvokkuus hylätään, mitä seuraavaksi? Kuka on seuraava? Eikö juuri tämä johtanut kuolemanleireihin Hitlerin Saksassa 30-luvulla ja 40-luvun alussa? Miljoonien surmaamiseen Stalinin Venäjällä? Kamputsean kansan kolmasosan tuhoon Pol Potin johdolla? Elämästä on tullut halpa. Voisiko tämä selittää sen, että nuoret suorittavat massamurhia tänä päivänä? Elämä on halpa. Elämä on menettänyt arvonsa. Elämä ei ole minkään arvoinen. Me yhteisönä korjaamme sitä, mitä olemme kylväneet. Tätäkö me haluamme, kuoleman kulttuuria? Miettiessämme luovuttamistehtävää on useita asioita, jotka meidän tulee ottaa huomioon. 1. 2.Kor.3:4-6 pätevyytemme palvelutehtävään täytyy olla Herrassa. Tästä tekstistä nousee ajatus, että Hän on tehnyt meidät kykeneviksi eli päteviksi palvelutehtävään. Hän on luvannut meille menestyksen sillä alueella, mihin Hän itse on meidät asettanut, Hän on luvannut voiman antamaansa tehtävään. Uskon, että sillä hetkellä, jolloin siirrymme Herran meille osoittaman tehtävän ulkopuolelle, alamme toimia lihan voimassa ja lopputulos on aina katastrofaalinen. Sen vuoksi Paavali sanoi 2.Kor.10:15 'Emme kerskaa yli määrän, emme muiden vaivannäöistä'. Paavali tunsi omat rajansa, hän tunsi oman kutsumuksensa. Paavali pitäytyi siinä ja luovutti kaiken muun toisille. Tämä näyttää olleen apostolien kohdalla tilanne Ap.t.6:1-7:ssä. Alkuseurakunnassa oli syntynyt ongelma, joka vaikutti lähinnä hallinnolliselta. Mitä apostolit tekivät? Ihmiset tulivat pyytämään apostoleja ratkaisemaan ongelman, mutta he siirsivät tämän tehtävän muille voidakseen pitäytyä siinä palvelutehtävässä, jonka Jumala oli heille osoittanut. ' Mutta me tahdomme pysyä rukouksessa ja sanan palveluksessa.' Apt.6:4. Meillä on pastoreita ja vanhimmiston jäseniä, jotka hoitavat liian monia tehtäviä, mukaan lukien saarnaaminen ja opettaminen. Koska heillä on monia muitakin tehtäviä, he eivät ehdi käyttää riittävästi aikaa rukoukseen ja julistustehtävään valmistautumiseen. Sanomattakin on selvää, että silloin Kristuksen Ruumis kärsii. Meidän tulee tuntea omat rajamme ja pitäytyä niissä tehtävissä, joihin Jumala on meidät kutsunut. Keskustelin näistä raamatullisista periaatteista joidenkin veljien kanssa täällä lännessä, ja yksi heistä ihmetteli, voiko tämä toimia tämän päivän länsimaisessa kulttuurissamme. Tämä sai minut huomaamaan, miten kauas olemme seurakunnissamme ajautuneet raamatullisista periaatteista, perinteiden vaikutuksesta. Tämän veljen oli vaikea ottaa vastaan mitään erilaista kuin se, mihin hän oli tottunut, vaikkakin kuinka raamatullista. 2. Meidän tulee rakentaa niiden ihmisten elämää, jotka Jumala on antanut meille. Parkinsonin kuudes laki sanoo: 'Jos saat ihmiset vakuuttuneiksi siitä, että he tarvitsevat apua, he eivät kohta kykene itse auttamaan toisia.'
Ihmisten kasvattaminen palvelutehtävään vaatii rukousta ja opetuslapseuttamista. Jeesus valitsi 12 miestä olemaan kanssaan. Mark.3:15. Kun Jeesus oli saattanut Isän hänelle antaman tehtävän päätökseen, Hän jatkoi esirukouksen palvelutehtävässä Isän oikealla puolella ja siirsi maanpäällisen palvelutehtävän opetuslapsilleen ja meille, Room.8:34. 3. Palvelutehtävämme laajenee luovuttamisen kautta. Paavali sanoi Korintin seurakunnalle, että kun heidän uskonsa kasvaa, hänen palvelutyönsä alue laajenee. Ihmiset ovat kertoneet minulle pelkäävänsä palvelutehtävän luovuttamista toisille, koska sen jälkeen heillä itsellään ei enää olisi mitään tekemistä. Minä olin kehittämässä OM:n työtä Latinalaisessa Amerikassa. Jonkin ajan kuluttua luovutin työn toisten käsiin. Luovutin oman palvelutehtäväni, ja sen seurauksena niiden usko, joille olin palvelutehtävän luovuttanut, alkoi kasvaa, ja sen myötä myös minun palvelutehtäväni alkoi laajeta. Esimerkiksi työmme Brasiliassa siirrettiin brasilialaisten vastuulle. Näiden veljien usko kasvaa jatkuvasti, ja sen vuoksi saan kokea oman palvelutehtäväni laajenevan. Tämä pätee myös muissa Etelä-Amerikan maissa, missä OM:llä on toimistot. Ap.t.13:ssa näemme Antiokian seurakunnan luovuttamistehtävän. Pyhä Henki kehotti heitä erottamaan Paavalin ja Barnabaan siihen tehtävään, johon Hän oli heidät kutsunut. He toimivat niin, ja sen seurauksena Antiokian seurakunta osallistui Paavalin ja Barnabaan palvelustyöhön. Antiokiasta tuli heidän tukikohtansa. He palasivat lähetysmatkaltaan Antiokiaan, kutsuivat opetuslapset koolle ja kertoivat, mitä Herra oli tehnyt. Apt.14:27, 28. Näemme, miten Paavalin palvelutehtävä laajeni vanhimpien asettamisen kautta, Ap.t.14:23. Paavali saattoi sanoa Room.15:23: 'Mutta nyt minulla ei enää ole tehtäviä näillä seuduilla...' Noin kymmenen vuoden kuluessa Paavali oli perustanut seurakuntia itäisen Välimeren alueelle, ja hän saattoi sanoa olevansa valmis jatkamaan eteenpäin, tässä tapauksessa kohti Espanjaa. Se oli Paavalille mahdollista luovuttavan palvelutehtävän kautta. Ap.t.15:36-41 sisältää tunnetun Paavalin ja Barnabaan välisen kovan riidan, jonka jälkeen heidän tiensä erkanivat. Paavali lähti Siilaan, Barnabas Johannes Markuksen kanssa. Uskon, että myös tässä oli kyse luovuttamistehtävästä. Kaksi asiaa nousee esiin. 1. Sama sana, jonka NIV-käännös englanniksi on 'terävä' (riidan kuvaus), on Heb.10:24:ssä 'kannustaa': 'Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin.' Inhimillisen luontonsa puolesta flegmaattisuuteen taipuvainen Barnabas olisi halunnut asettua koleerikko Paavalin selän taakse, ja näin Barnabas ei olisi päässyt käyttämään kaikkia lahjojaan. Näemme, että Barnabas otti mukaan veljenpoikansa. Myöhemmin Paavali kirjoittaa: 'Lähetä luokseni Johannes Markus, joka on hyödyksi palvelutehtävässäni.' En usko, että kaikki seurakunnissa ilmenevät jyrkät erimielisyydet, jotka ovat johtaneet ihmisten erkaantumiseen toisistaan ja uusien työmuotojen syntymiseen, olisivat Saatanan työtä. Jotkut näistä tilanteista voivat olla Jumalan työtä, jolla Hän synnyttää uusia luovutustehtäviä. Ap.t.16:1:ssä näemme luovuttamistehtävän, kun Paavali otti mukaansa nuoren Timoteuksen ja koulutti hänet hengelliseen palvelutehtävään. 2.Tim.2:2:ssa Paavali kehottaa Timoteusta uskomaan kaiken Paavalilta oppimansa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät opettamaan muita. Ap.t.18:ssa näemme, miten Paavali osoittaa Korintissa luovuttamisen periaatetta, jonka hän oli maininnut 2.Kor.10:ssä. 'Paavali... meni Korinttiin. Sielä hän tapasi Aquilan... ja tämän vaimon Priskillan... Paavali meni heidän luokseen ja jäi työskentelemään heidän kanssaan, sillä heillä oli yhteinen ammatti; he olivat teltantekijöitä... Niin Paavali viipyi puolitoista vuotta korinttilaisten keskuudessa ja opetti heille Jumalan sanaa (korinttilaisille yleensä ja erikseen Priskillalle ja Aquilalle) jae 1-3, 11. Myöhemmin Paavalin piti lähteä Korintista, mutta hän otti Aquilan ja Priskillan mukaansa. He tulivat Efesoon, missä Paavali näki avoimen oven ja uskomattoman suuren tarpeen. Paavali ei voinut efesolaisten pyynnöistä huolimatta jäädä sinne, mutta hän saattoi jättää Aquilan ja Priskillan Efesoon (Ap.t.18:18-21). Aquilan ja Priskillan ollessa Efesossa Apollos saapui sinne kiertomatkallaan, jolla hän saarnasi synagoogissa. Hänen sanotaan olleen 'etevä puhuja', joka 'tunsi kirjoitukset perin pohjin'. Ap.t.18:24. Luemme kuitenkin, että hänellä oli tietoa vain Johannes Kastajaan asti. Hän ei tuntenut Herran tietä. Aquilas ja Priskilla ottivat hänet sivuun ja opettivat häntä selittäen Jumalan Sanaa perusteellisemmin. He välittivät edelleen sen, mitä olivat oppineet Paavalilta. Näemme jakeessa 28, että sen seurauksena Apollos 'vakuuttavasti kumosi juutalaisten väitteet ja osoitti kirjoituksiin vedoten, että Jeesus on Messia'. Upea luovuttaminen! Jokaisella päätöksellä, mitä teemme, on seurauksensa. Ellemme toteuta luovuttamisen palvelutehtävää, sillä on kipeät seuraukset seurakunnissa, ja uskon, että näemme sitä tänä päivänä. Ensinnäkin työmme synnyttää kirkonpenkissä istujia eli kokouskristittyjä, ei mitään enempää. Miten usein kuulenkaan pastorien sanovan: 'En saa seurakuntalaisiani tekemään mitään.' Me itse olemme kuitenkin opettaneet heidät juuri tähän. Toiseksi näemme niitä hengellisiä lahjoja, jotka on annettu Kristuksen ruumiin jäsenille, käytettävän maailmassa eikä Jumalan valtakunnan edistämisessä. Tämä on minusta kaikkein surullisinta. Ilmaisutta jäänyt vaikutus = masennus. Jumalan antaessa hengellisen lahjan Hän vaikuttaa meissä. Ellei ihmisillä ole tilaisuutta ilmaista tätä lahjaansa Jumalan työssä, he käyttävät sitä jossain muualla. Kolmanneksi tämän päivän avoimista ovista jää meiltä astumatta sisään, ellemme luovuta työtä Jumalan kansalle. Palkatut ammattilaiset eivät koskaan voi tehdä sitä. Viittaan jälleen Elton Truebloodin käyttämään sanontaan: 'Tarvitsemme uuden uskonpuhdistuksen, jossa Jumalan työ annetaan takaisin Jumalan kansan käsiin.' Fil.3:12-14: 'En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katos vielä päässeeni siihen asti. Van tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanpäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.' Eräs veli kertoi minulle tutkimuksesta, jossa selvitettiin toimintansa aloittaneiden liikeyritysten asioita. Tässä tutkimuksessa 23% uusista yrityksistä ei tiennyt lainkaan, mihin ne tähtäsivät. Yritystoiminta oli aloitettu ilman selviä tavoitteita. Hän jatkoi, että 67%:lla yrityksistä oli yleisluontoinen käsitys yrityksen suunnasta ja tavoitteista. Jos yrityksiltä kysyttäisiin nyt, ne eivät kuitenkaan pystyisi kovin tarkasti kertomaan omista pyrkimyksistään ja tavoitteistaan. Vain 10%:lla yritystoiminnan aloittaneista oli selkeät tavoitteet. He tiesivät, mitä he haluavat saada aikaan, ja he toimivat tavoitteidensa hyväksi. Oli mielenkiintoista nähdä, että nämä yrittäjät kuuluivat korkeimpiin tuloluokkiin. Tästä 10%:sta sanotaan 7%:n saavuttavan tavoitteensa 44%-sesti, ja loput 3% saavuttaa tavoitteensa 89%-sesti. Tämän tutkimuksen mukaan viimeksi mainitulla 3%:lla oli selkeästi kirjatut tavoitteet, joiden mukaisesti yritykset toimivat. Ne toisin sanoen keskittyivät selvästi. Mitä tämä merkitsee meille hengellisessä palvelutehtävässä? Haluan taas muistuttaa, että en puhu vain palkatuista työntekijöistä vaan meistä kaikista, koska kaikki me olemme mukana hengellisessä palvelutehtävässä. Jos elämässämme ja palvelutehtävässämme ei ole yksiselitteistä päämäärää (keskipistettä, fokusta), olemme sirpaloituneet. Jos kysyisimme tavalliselta seurakuntalaiselta, mikä hänen seurakuntansa keskipiste on, millaisia vastauksia saisimme? Nuorten kanssa keskustellessani olen havainnut saman. Tämän päivän nuorilta puuttuu tarkoitus. Hyvin harvoin tapaan nuoria, joilla on selkeät tavoitteet elämässään. Tavoitteet, joita nuorilla on, jos on, tuntuvat usein liittyvän aineelliseen hyvinvointiin. Jos minun pitäisi jotenkin kuvailla tämän päivän länsimaisia nuoria, sanoisin, että he ovat sirpaloituneita, heillä ei ole selkeää keskipistettä. Eri puolilla maailmaa huomaan useissa seurakunnissa saman sirpaloitumisen ja keskipisteen puuttumisen. Uskon tämän vaikuttavan hyvin syvästi monien elämään. Jos elämällä ei ole tarkoitusta, miksi kannattaa elää? Voisiko tämä olla yksi syy korkeisiin itsemurhalukuihimme? Kristus tuli antaakseen meille elämän ja yltäkylläisyyden, Joh.10:10. Miksi siis niin harvoilla Jumalan omilla näyttää olevan yltäkylläinen elämä? Monet huolet tuntuvat painavan meidät maahan. Elämämme näyttää hajanaiselta, sirpaleiselta. Uskon Paavalin antavan meille vastauksen Kristukseen uskovan yltäkylläisestä elämästä, kun hän sanoo Fil.3:13: 'Vain tämän…'(engl. käännös: 'Yhden minä teen…') Tässä yhteydessä hän puhuu Kristuksen tuntemisesta. Paavali halusi ponnistella saavuttaakseen sen, miksi Kristus oli häneen tarttunut. Mitä se oli? Ensinnäkin Kristus halusi tehdä hänestä oman kuvansa kaltaisen. Tämä on totta jokaisen Kristukseen uskovan elämässä. Jumala tekee työtään meissä muuttaakseen meidät Poikansa kaltaiseksi. Toiseksi Kristus tarttui Paavaliin ja antoi hänelle kutsumuksen. Paavalin erityiskutsumus oli olla pakanain apostoli. Room.1:1,5; Ap.t.9:15. Jos haluamme, että elämässämme on selkeä fokus, näemme myös eräiden muiden tämän vuoden aikana käsittelemieni asioiden tärkeyden. Esimerkiksi luovuttamisen periaate on tällainen. Vastaamme tulee paljon asioita, jotka vetävät meitä sivuraiteille. Luontainen taipumuksemme on osallistua kaikkeen, mutta se johtaa sirpaloitumiseen. Meidän tulee osata luovuttaa palvelutehtäviä toisille, jotta voimme säilyttää oman keskipisteemme. Paavali ei voinut luovuttaa omaa kutsuaan olla pakanoiden apostoli. Paavali sanoo Fil.3:17: 'Noudattakaa minun antamaani esimerkkiä…' Me olemme kuin Paavali. Ensinnäkin Jumala haluaa muuttaa meidät oman Poikansa kuvan kaltaisiksi, ja toiseksi meillä on oma kutsumuksemme, meidät on kutsuttu olemaan pyhät, mutta myös todistajat. Mark.13:ssa Jeesus kertoo opetuslapsilleen joistakin lopun ajan merkeistä. Puheensa loppupuolella hän kehottaa meitä olemaan valmiita. Jakeessa 34 Jeesus sanoo: 'Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa.' Uskon, että tässä on menestyksen salaisuus, 'tämän yhden asian minä teen'. Mikä on se yksi asia, jonka Herra on uskonut minulle? Mikä on Jumalan suunnitelma elämälleni? Uskon, että meidän pitää löytää tähän kysymykseen vastaus ja sitten antaa itsemme sille yhdelle asialle. Ennen kuin jatkan tätä ajatusta, katsokaamme Kristusta. Mark.1:35-39 näemme Jeesuksen nousevan varhain aamulla kohtaamaan taivaallista Isäänsä. Opetuslapset etsivät häntä, ja löytäessään hänet yksinäisestä paikasta he huudahtivat: 'Kaikki etsivät sinua!' Kristus antoi heille mielestäni erittäin merkitsevän vastauksen jakeessa 38: 'Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen.' Jeesus osoittaa selkeää keskittymistä. Kristus tiesi, miksi hän on täällä, eikä suostunut siirtymään sivuraiteille. Matt.15:24:ssä Jeesus sanoo kanaanilaiselle naiselle: 'Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.' Ensi katsomalla tämä vaikuttaa kovin tylyltä vastaukselta. Tämä ei kuulosta meille tutulta Jeesukselta. Salli minun kuitenkin lisätä, että Kristuksessa näemme keskittymisen hyvin selkeästi. Meidän on tarpeen huomata, että Kristus tuli tähän maailmaan ruumiissa, joka oli valmistettu häntä varten. Kun hän oli maan päällä meidän kanssamme samanlaisessa ruumiissa, meidän laillamme hän oli aikaan ja paikkaan sidottu. Siksi keskittyminen on erityisen tärkeää. Emme kykene tekemään kaikkea, koska meillä ei ole rajattomasti aikaa, energiaa eikä resursseja käytössämme. Jeesus tuli Israelin lasten luokse, koska Israelin lasten kautta Hän kykenisi koskettamaan koko maailmaa. Mutta voidakseen tehdä sen Hänen tuli keskittyä yhteen ainoaan. Matt.10:5-7: Nämä kaksitoista Jeesus lähetti matkaan annettuaan heille ohjeet: 'Älkää menkö vierasheimoisten keskuuteen älkääkä mihinkään Samarian kaupunkiin. Sen sijaan menkää Israelin kansan eksyneiden lampaiden luo…' Näemme jälleen saman asian - keskittymisen. Tämä ei merkitse sitä, etteikö Jeesus välittäisi pakanoista, päinvastoin. Näemme sen kuitenkin vasta myöhemmin.
Tämä päämäärä oli Jeesuksella mielessä, mutta sen saavuttaakseen Hänen piti maan päällä eläessään keskittyä, eikä Hän voinut sallia saatanan viedä itseään pois tältä tieltään. Itse asiassa minä uskon, että Jeesuksen kiusaukset erämaassa olivat pyrkimys saada Jeesus pois siltä tieltä, johon Hänen tuli keskittyä. Uskon, että meitä kohtaavat kiusaukset ovat perimmiltään sitä varten, että unohtaisimme, mihin meidän tulisi kohdistaa keskittymisemme, tai joidenkin kohdalla estämässä meitä tajuamasta, mihin meidän tulisi suunnata voimavaramme, mihin keskittyä. En voi kuvitella Jumalan lapsen elämässä suurempaa tragediaa kuin se, ettei hän tiedä, mihin keskittyä, vaan hänen elämänsä koostuu sirpaleista. Meidän on pidettävä muutamia asioita mielessä, jos haluamme löytää omassa elämässämme sen, mihin meidän tulee keskittyä, mikä on meidän pääasiamme. Meidät on esimerkiksi kutsuttu olemaan pyhät, pyhään käyttöön erotetut. Meidän tulee olla maailman valo, joten meidän tulee antaa valomme näkyä!
Raamatusta luemme myös, että elämämme teema tulisi olla lähetystyö. Näemme tämän Luuk.44-47. Nämä kaksi teemaa kulkevat Raamatussa rinnakkain: 1) Kristus, hänen syntymänsä, kuolemansa, hautaamisensa, ylösnousemuksensa ja 2) todistajien tehtävä on saarnata tämä sanoma koko maailmalle. Tämä on Kristuksen ruumiin tehtävä, ei vain joidenkin ammattilaisten.
Katsotaan esimerkiksi erästä veljeä, sanotaan häntä vaikka Jussiksi. Hän on rakennusurakoitsija. Herra alkoi tehdä työtään Jussin elämässä, ja Jussi halusi saada selville, miten Jumala voisi käyttää häntä tämän kadotetun maailman tavoittamisessa. Hänellä oli taakka muslimimaailmasta. Hän ajatteli, että liikemiehenä hän voisi antaa varojaan ja auttaa hankkimaan kaikkea sitä, mikä on tarpeen näiden miljoonan ihmisen evankelioimiseksi.
Hänen liikeyrityksensä kuitenkin epäonnistuivat, ja vaikka Jumala näytti käyttävän häntä vähän aikaa varojen antajana, näytti mahdottomalta jatkaa sitä. Hänen piti lähteä etsimään työtä, ja hyvin ihmeellisellä tavalla Jumala johdatti hänet työnjohtajaksi erääseen yritykseen, jonka omistaja on pakistanilainen muslimi.
Herra siunasi Jussia samalla tavalla kuin Hän siunasi Joosefia Vanhassa Testamentissa. Jussista tuli yrityksen varatoimitusjohtaja, hän oli yrityksen kakkosmies heti omistajan jälkeen. Omistaja halusi Jussin lähtevän mukanaan Pakistaniin tapaamaan hänen sukuaan, hän jopa halusi adoptoida Jussin omaan perheeseensä. Jussi puhuu rohkeasti Jumalastaan, ja hän tajusi Jumalan asettaneen hänet hyvin ainutlaatuiseen asemaan. Näitä muslimeja puhutteli sekä Jussin elämä että se, että hän halusi antaa kaikessa kunnian Jumalalle.
Mitä opimme tästä, kun mietimme maallikoiden elämän keskittymistä tärkeimpään?
1. Jussi oli rakennusmies. Tämän taidon hän oli saanut Jumalalta. Häntä ei ole kutsuttu saarnaamaan tai opettamaan, mutta hän osaa rakentaa, ja hän haluaa keskittyä rakentamiseen ja tulla taitavaksi rakentajaksi Jumalan kunniaksi.
2. Tämän taitonsa kautta Jussi voi olla Jumalan todistaja, ensinnä kättensä työn kautta ja työnteossaan osoittamallaan integriteetillä. Toiseksi Jussi voi antaa kunnian tekemästään Jumalalle. Pakistanilaiset muslimit tietävät Jussin kristityksi, ja Jussi antaa kunnian kyvyistään ja taidoistaan Jumalalle. Jussilla on mahdollisuus tavoittaa nämä pakistanilaiset muslimit, mitä minulla ei ole. Minä en koskaan voi olla suoraan yhteydessä näiden ihmisten kanssa, ainoastaan Jussin kautta. Kolmanneksi Jussi voi edelleen palvella myös lähettäjänä.
3. Jussi ymmärtää, että hänen tärkein asiansa on hänen elämänsä, jonka on oltava sopusoinnussa hänen puheidensa kanssa, ja myös hänen teoillaan on merkitystä Jumalalle. Tämä on paikka, johon Jumala on hänet asettanut. Tämä ymmärrys tuo Jussin elämään selkeän keskittymisen. Hänen elämällään ja työllään on nyt tarkoitus. Myös pikkuasiat saavat aivan uuden merkityksen. Hänen elämänsä on mielekästä. Hän tajuaa nyt selvästi, ettei hänen tarvitse olla pastori tai lähetystyöntekijä voidakseen olla Jumalan käytössä. Kun hän menee aamulla työhön ja kamppailee liikenneruuhkassa ja käsittelee kaikkia työssä eteen tulevia pikkujuttuja, hän tajuaa kaiken sen olevan sitä hengellistä sodankäyntiä, johon hän on osallisena. Uskon kuitenkin tärkeintä olevan, että Jussi alkaa ymmärtää, ettei maallisen ja hengellisen välillä ole eroa. Kaikki on Jumalalle tärkeää. Jussi alkaa vähitellen tajuta, mikä seurakunta on. Ei ole kyse vain sunnuntaisista kirkossa käynneistä, vaan hän on osa seurakuntaa, ja kun hän menee maanantaiaamuna töihin, hän on mukana hengellisessä sodankäynnissä, hän on täyttämässä lähetyskäskyä, jonka Kristus antoi seurakunnalleen.
Jussi alkaa myös ymmärtää rukouksen, ylistyksen ja jokapäiväisen Raamatun tutkimisen
merkityksen sille, että hän voisi olla kaikkea sitä, mitä Jumala haluaa.
4. Haluaisin vielä lisätä, että Jussi on löytänyt elämässään 'sen yhden asian'. Nyt, kun hän
vähitellen oppii keskittymään siihen, hänen elämänsä saa aivan uuden ulottuvuuden. Hän alkaa oppia, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan Joh.10:10: 'Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja yltäkylläisyys.' Mikään muu ei tee elämästämme yhtä yltäkylläistä ja rikasta kuin tieto siitä, että elämällämme on tarkoitus. Kristus tekee tämän. Hän antaa meille tarkoituksen ja merkityksen.
Yksi näkökulma keskittymiseen tarjoutuu Paavalin nuhtelussa 1.Kor.7. Kolmesti hän sanoo, että meidän tulisi pysyä siinä asemassa, missä meidät on kutsuttu, jakeissa 17, 20 ja 24. Johannes Kastajan aloittaessa saarnaamisensa monenlaiset ihmiset heräsivät kyselemään, mitä heidän pitäisi tehdä. Johanneksen vastaus veronkerääjille oli, ettei heidän tulisi kerätä enempää veroja kuin on tarpeen; sotilaille, ettei heidän tulisi käyttää asemaansa väärin; merkittävää oli, että heidän tuli pysyä omassa tehtävässään.
Ei Johannes eikä Paavali sanonut, että ihmisten tulisi lähteä pois omalta paikaltaan, vaan heidän tuli antaa valonsa loistaa siellä, missä he olivat. Näemme kuitenkin myös Herran kutsuvan joitakin ihmisiä jättämään oman ammattinsa. Hän kutsui Matteuksen jättämään verojen keräämisen, Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen luopumaan kalastamisesta jne.
Joitakin, kuten Paavalin itsensä, Herra on kutsunut apostoleiksi, profeetoiksi, opettaja-paimeniksi, evankelistoiksi jne. Enemmistön tulee kuitenkin pysyä siinä tehtävässä, missä hän oli, kun Herra heidät kutsui.
Avainkysymys, joka meidän tulee kysyä, ja johon meidän tulee myös vastata, on tämä: Miten löydän elämässäni sen, mihin keskittyä? Haluan esittää useita asioita, mitä voimme tehdä.
1. Ensiksikin meidän on tärkeää ymmärtää keskittymisen tarve elämässämme. Ohjelmamme voi olla kiireinen, voimme tehdä paljon monenlaista. Kysykäämme kuitenkin itseltämme, onko elämässämme polttopiste, jotain, mihin kaikki keskittyy? Websterin sanakirja määrittelee polttopisteen näin: 'Piste, jossa valo-, lämpö-, tai vastaavat säteet kohtaavat heijastettuina; piste, jota eri suuntaiset säteet näyttävät lähestyvän, tai piste, jossa eri suuntaiset säteet kohtaisivat, jos ne jatkuisivat kyllin pitkälle.'
Olkoot erilaiset toimintomme erisuuntaisia säteitä, ja kysykäämme itseltämme: Kohtaavatko nuo säteet? Johtavatko ne kaikki yhteen pisteeseen? Johtaako kaikki toimintamme kohti yhtä pistettä, vai kulkevatko ne rinnakkain? On mahdollista, että kohtaamispiste, polttopiste on olemassa, mutta me emme tunnista sitä.
Ajatellaan esimerkiksi paikallisseurakuntaa. Meillä on joukko erilaisia ihmisiä, jotka voivat käyttää hengellisiä lahjojaan Herran kunniaksi. Jos nämä ihmiset vaeltavat Herran kanssa, Herra ohjaa heitä erilaisiin tehtäviin. Ensi katsomalla paikallisseurakunta näyttää sirpaloituneelta, kun siellä on monenlaista toimintaa, ja ehkä näin myös on, mutta se johtuu vain siitä, että hengellinen johto ei ole määrittänyt toiminnan polttopistettä, tai ei ole suunnannut toimintaa kohti tuota polttopistettä, yhteistä tavoitetta, johon kaikki keskittyy.
Mikä on meidän yhteinen tavoitteemme?
2. Tarvitsemme rukousta. Daavid ymmärsi rukouksen tärkeyden, Herran edessä hiljaisuudessa viipymisen, Jumalan tuntemisen tärkeyden. Me tarvitsemme kipeästi tällaista pohdiskelun ja itsemme hiljentämisen aikaa kuullaksemme, mitä Jumala puhuu meille. Monet äänet kutsuvat meitä osallistumaan. Loppua ei näy sille, mitä voisimme tehdä, ja monet asiat ovat hyviä, mutta eivät Jumalan paras meille. Koska meillä on vain rajallisesti aikaa, voimavaroja, välineitä, meidän tulee keskittyä Jumalan parhaaseen. Ja Hänellä on suunnitelma meille jokaiselle.
3. Tarvitsemme rukousta polttopisteemme säilyttämiseksi. Jeesus teki niin Mark.1: 35-38. Kaikkien etsiessä Jeesusta pyytääkseen Häntä palaamaan kylään, jossa oli tapahtunut ihmeellisiä asioita, mitä Hän vastasi? 'Menkäämme muualle…siksi minä olen tullut…' Rukouksen kautta Hän kykeni säilyttämään keskittymisensä tärkeimpään.
4. Tarvitsemme kuuliaisuutta. Kun viivymme Herran edessä Häntä odottaen, Hän kertoo meille, mitä Hän meiltä haluaa. Meidän on sitten tehtävä se, mitä Hän pyytää…
Lisäksi meidän tulee olla tyytyväisiä Jumalan suunnitelmaan meitä varten ja lahjoihin, joita Hän on meille antanut. Sanon tämän, koska usein emme tyydy siihen, mitä Herralta olemme saaneet. Ajattelemme herkästi, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella; että jonkun toisen palvelutehtävä on tärkeämpi kuin minun. Meillä on taipumus himoita jonkun toisen palvelutehtävää.
Lopuksi, aivan kuin suurennuslasi kokoaa auringonsäteet yhteen polttopisteeseen ja vapauttaa valtavan energian tuossa yhdessä pisteessä, Pyhä Henki voi tehdä samoin Kristuksen Ruumiissa. Kun Pyhä Henki ohjaa meitä, Hän keskittää Pojan energian meidän kauttamme, ja valtavia asioita voi tapahtua. Me näemme tämän seurakunnan historiassa kautta aikojen.
Saakoon Jumala palauttaa seurakuntansa, Kristuksen ruumiin, takaisin siihen polttopisteeseen, joka Hänellä on meitä varten.
2.Kor.6:3-10: 'Me emme anna kenellekään missään asiassa loukkaantumisen aihetta, jotta palveluvirkaamme ei moitittaisi. Kaikessa me osoitamme olevamme Jumalan palvelijoita. Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen. Mielemme on puhdas, meillä on tietoa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä, meillä on Pyhä Henki, vilpitön rakkaus, totuuden sana ja Jumalan voima. Aseinamme ovat vanhurskauden miekka ja kilpi. Meitä kunnioitetaan ja halveksitaan, meitä panetellaan ja kiitellään. Meitä pidetään villitsijöinä, mutta me puhumme totta. Meitä kohdellaan tuntemattomina, mutta me olemme liiankin tunnettuja. Olemme lähellä kuolemaa mutta silti elossa, pahoinpideltyjä mutta yhä hengissä, murheellisia mutta aina iloisia. Olemme köyhiä, mutta teemme monia rikkaiksi; meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken.'
Heitä saapui bussilasteittain pieneen intialaiseen kylään, miehiä mustiin dhoti-asuihin pukeutuneina ja naisia sareissaan. He olivat tulleet palvomaan Ayeppoa, yhtä hindujen lukemattomista jumalista. Heidän tarkoituksena oli kiertää kylän keskellä olevaa temppeliä kunnes vajoaisivat demoniseen transsiin. Tämän jälkeen he vaeltaisivat kauas vuoren huipulle, missä he uhraisivat kallisarvoisia esineitä kuten kultaa, hopeaa, suvun perintökalleuksia tai ruokaa. Kaiken tarkoituksena oli, että he uhraisivat omalle jumalalleen jotain, mitä he pitivät aarteenaan.
Meitä oli viisi kertomassa heille evankeliumia. He ottivat vastaan jakamamme kirjaset, mutta nousimme saarnaamaan ja mainitsimme Jeesus-nimen, he hukuttivat äänemme omaan huutoonsa. He tulivat luoksemme sanoen: 'On teillä otsaa. Teitä on vain viisi, meitä viisisataa tuhatta.'
Sinä yönä sydämessäni riehui todellinen pelkotaistelu. Olin kuullut, että edellisenä vuonna jotkut kommunistit olivat olleet jakamassa samassa juhlassa omaa kirjallisuuttaan, ja heidät oli otettu kiinni ja poltettu elävältä. Turha sanoa, ettei tämä tieto rohkaissut minua jäämään näiden ihmisten evankelioimista yrittämään.
Raamattu sanoo, että taivaat julistavat Jumalan kunniaa. Tämän näkyvän maailmankaikkeuden kautta voimme usein huomata, miten suuri Jumala on. Jesaja yritti kertoa sitä Jumalan kansalle, joka oli viettänyt useita vuosia pakkosiirtolaisuudessa Babyloniassa. Jesajan kirjan 40. luku on ollut siunaukseksi useille uskoville aikojen saatossa.
Tuona yönä tähtitaivaan alla tajusin entistä paremmin, miksi Jeesuksesta sanotaan Joh.17 hänen rukoillessaan juuri ennen ristinkuolemaansa, että hän 'nosti katseensa kohti taivasta'. Kun näin, mitä Jumala on tehnyt ja kuka Hän todella on, sai minut tajuamaan oman ongelmani pienuuden Jumalan suuruuden rinnalla. Teimme päätöksen palata kylään seuraavana aamuna ja jatkaa evankeliointiamme. Sen seurauksena sekä yksi hindu että yksi muslimi lähtivät seuraamaan Jeesusta.
Tämä kokemus herätti kuitenkin minut kyselemään omaa palvelutehtävääni. Onko se uhraus, vai onko se pyhäinhäväistystä?
Uhri tarkoittaa jonkin arvokkaan luovuttamista tai tuhoamista jonkun vielä arvokkaampana tai tärkeämpänä pidetyn vuoksi. Esimerkiksi uhraan oikeuteni, tavoitteeni jne. jonkin korkeampiarvoisen, Jumalan kunnian ja Hänen valtakuntansa etenemisen vuoksi.
Pyhäinhäväistys tarkoittaa Jumalan palvelukseen pyhitetyn varastamista. Meidän täytyy tosissamme tarkastella omaa palvelutehtäväämme ja kysyä: onko se uhri, vai onko se pyhäinhäväistystä? Varastammeko me Jumalalta Hänelle pyhitettyä? Ruumiimme? Aikaamme? Omaisuuttamme? Raamatussa näemme tästä esimerkkejä. Aakan otti Jerikossa babylonialaisen vaatteita, kun kaikki oli pyhitetty Jumalalle. Eelin kaksi poikaa, jotka aina valitsivat itselleen parhaat lihapalat ennen Herralle pyhittämistä. He lankesivat pyhäinhäväistykseen.
Tulevina viikkoina tarkastelemme tätä kysymystä omasta palvelutyöstämme.
Rakkaat ystävät, Internet-sivuillamme www.menwithfaith.com on nyt neljä raporttia työstämme Intiassa, klikkaa 'Frank Dietz'. Olemme kiitollisia kaikesta mahdollisesta rukoustuesta. Kun luemme Eelin kahdesta pojasta, jotka ottivat parhaat palat uhrilihoista, tai Aakanista, joka otti babylonialaisen viitan, saatamme sanoa: 'Minä en ainakaan koskaan tekisi niin!'
Miten usein kuitenkin unohdamme, että emme ole itsemme omat, meidät on ostettu kalliisti, Kristuksen verellä. Meidän tulee antaa ruumiimme elävänä uhrina Herralle. Kaikki, mitä meillä on, kuuluu Jumalalle, ja meidän tehtävämme on huolehtia Hänen omaisuudestaan. Usein kuitenkin käytämme sitä vain omaksi hyödyksemme ja huviksemme.
Tämä oli Malakian moite Jumalan kansaa vastaan. Mal.1:8: 'Kun te tuotte uhrattavaksi sokean eläimen, eikö se ole väärin? Kun te tuotte uhrattavaksi ontuvan tai sairaan eläimen, eikö se ole väärin?' Katso, mitä israelilaiset tekivät. He uhrasivat Herralle, mutta vain sellaista, mitä he eivät itse tarvinneet tai eivät voineet käyttää. Parhaan he pitivät itsellään.
Tai lupaamme jotain Jumalalle, mutta perumme viime hetkellä. Tätäkin kansa teki Malakian aikana. Mal.1:14: 'Kirottu olkoon petturi, joka on luvannut antaa Herralle virheettömän uroksen laumastaan, mutta uhraakin hänelle viallisen eläimen.' Samasta Malakian kirjasta näemme myös, että ryöstämme Jumalalta jättämällä kymmenykset ja uhrit antamatta, Mal.3:8.
Mikä on pyhäinhäväistystä? Jumalan käyttöön pyhitetyn, minkä tahansa, varastaminen. Kun tarkkailen tämän päivän hengellistä työtä, huomaan suuren osan siitä olevan pyhäinhäväistystä. Ihmiset seurakunnissamme kuuluvat Jumalalle, mutta usein emme päästä heitä menemään vaan pidättelemme heitä. Antiokian seurakunta päästi (uhrasi) Paavalin ja Barnabaan. Olen varma siitä, että seurakunnalle oli todellinen uhraus luovuttaa pois kaksi parasta miestään, mutta juuri niin he tekivät. Olen varma siitä, että Makedonian seurakunnalle merkitsi todellista uhria se, että 'he antoivat yli varojensa'. Mutta he tekivät juuri niin.
Ajattelemme, että häviämme, jos uhraamme, tai ettei se hyödytä meitä, mutta kaikkea muuta. Antiokian seurakunta osallistui Paavalin ja Barnabaan lähetysmatkoihin. Makedonian seurakunnista tuli elävä todistus, ei vain Korintin seurakunnille vaan Raamatun välityksellä myös monille meistä. Jeesus tiivisti asian sanoessaan, että jos yritämme säästää elämämme, kadotamme sen, mutta se, joka luopuu elämästään evankeliumin tähden, löytää sen. Matt.16:25.
Kysykäämme itseltämme: Onko minun elämäni ja seurakuntani elämä uhri vai pyhäinhäväistys? Jos se on uhri, mitä olen todella antanut? Mitä se on maksanut minulle? Ajallisesti? Aineellisesti? Suuri osa siitä, mitä kirjoitan, on asenteisiin liittyvää. Miten suhtaudun omistamaani? Kyllä, nautin siitä, mutta kun Jumala koskettaa johonkin omistamaani ja pyytää minua uhraamaan sen, miten valmis olen kuuliaisuuden tekoihin? Huomaanko sisälläni todellisen taistelun, joka auttaa minua järkeilemään, miksi minun ei kuitenkaan tulisi sitä antaa, ja joka johtaa pyhäinhäväistykseen, kun lopulta pidän itselläni eli varastan sen, mikä kuuluu Jumalalle? Sanomme, että Jumala omistaa kaiken, mutta kun Hän koskettaa jotain meille rakasta pyytäen sitä itselleen, miten vaikeaa meidän onkaan luopua omastamme.
Olen havainnut evankelikaalisissa piireissä toisen saatanallisen petoksen asenteen. Se menee suunnilleen näin: Me olemme Jumalan lapsia, Kuninkaan lapsia. Kuninkaan lapsille ei mikään ole liian hyvää, vain paras on kyllin hyvää! Tässä, kuten kaikissa harhaopeissa, on mukana totuuden jyvänen. Me olemme Jumalan lapsia, jos olemme uudestisyntyneet, ja totta on, että Jumala haluaa meille vain parasta. Unohdamme kuitenkin, että Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme, Jumalan ajatukset eivät meidän ajatuksiamme. Jes.55:8,9. Se, mikä meidän omasta mielestämme on meille parasta, ei ehkä olekaan Jumalan mielestä parasta. Ajattelemme usein aineellista, katoavaa hyvää, emme hengellistä, iankaikkista hyvää. Jumala tuntee aineelliset tarpeemme, mutta Hän näkee ne hengellisen, iankaikkisen valossa.
Näemme kuitenkin Jumalan olevan kiinnostunut myös aineellisista tarpeistamme. Se ilmenee esimerkiksi Vuorisaarnassa, kun Matt.6:25-34 Jeesus puhuu luonnollisista huolen aiheistamme: ruuasta, asunnosta, terveydestä, tulevaisuudestamme. Hän menee kuitenkin suoraan asian ytimeen ja osoittaa, että ahdistuksemme syy on hengellinen: 'Voi teitä, te vähäuskoiset…'!
Uskon, että uhrin puuttuminen tämän päivän evankelikaalisissa seurakunnissa johtuu samasta perussyystä kuin alkuseurakunnan aikana: uskon vähäisyydestä. Jumala tekee jatkuvasti työtään puhdistaakseen meidän uskoamme. Uskomme on Jumalalle kallisarvoisempaa kuin puhdas kulta, 1.Piet.1:7. Meillä on taipumus tarrautua aineellisiin ja luulla, että niissä on tarpeidemme täyttymys, ja meiltä jää huomaamatta, että Herra on se, joka antaa ja täyttää tarpeemme.
Francis Schaefer on sanonut hengellisestä työstä: 'Eikö olekin hämmästyttävää, että vaikka me tiedämme Pyhän Hengen voiman kuuluvan meille, apinoimme kuitenkin tämän maailman viisautta ja luotamme sen mainosmenetelmiin ja meluun jäljitellen sen tapoja manipuloida ihmisiä. Jos yritämme vaikuttaa maailmaan jäljittelemällä maailman menetelmiä, teemme Herran työtä lihassa. Jos asetamme toiminnan, vaikka hyvänkin, keskipisteeseen sen sijaan, että luottaisimme Jumalan voimaan, työssämme ehkä on voima, mutta siinä ei ole Jumalan voimaa. Avainkysymys on tämä: Kun teemme Jumalan työtä tässä langenneessa maailmassa, mihin me luotamme ja turvaamme? Tiettyihin menetelmiin luottaminen merkitsee maailman jäljittelemistä ja sen valtavan lupauksen hylkäämistä, että meillä on jotain muuta, Pyhän Hengen voima, eikä vain inhimillisten menetelmien voima. '
Tämän vuoksi 2.Kor.6:3-10 puhuttelee minua niin väkevästi. Paavali ei seurannut ihmisten menetelmiä. Hän ei luottanut maailman viisauteen tai julkisuuteen. Paavali seurasi tiiviisti Herraa. Kristus eli uhrautuvan elämän; Paavali seurasi Kristusta ja kutsuu meitä seuraamaan itseään. Katsokaa hengellistä työtä Paavalin silmin; miten erilaista onkaan nykyinen työmme!
Meidän tulee huomata useita asioita ennen kuin paneudumme tarkemmin tähän listaan, jonka Paavali mainitsee em. tekstissä.
Ensinnäkin Paavali piti huolen siitä, että hänen palvelutehtävänsä tulisi millään tavalla häväistyksi. Vapaudestaan huolimatta Paavali oli rajannut tarkasti, mitä hän voi tai ei voi tehdä, koska hän ei halunnut olla loukkaukseksi kenellekään. Se, mitä Paavali piti mielestään oikeana, olisi voinut olla jollekin toiselle kompastuskivi.
Toiseksi Paavali oli Kristuksen kahleorja ja palvelija. Meillä on taipumus ajatella, että meille kuuluu palvelutehtävässämme tiettyjä oikeuksia. Muistakaa, että kun puhun palvelutehtävästä, en tarkoita hengelliseen työhön palkattuja työntekijöitä vaan jokaista Kristukseen uskovaa. Meillä, jokaisella Kristukseen uskovalla, on palvelutehtävä. Meidän tulee olla palvelijoita. Siitä Paavali puhuu 2.Kor.6:4. Palvelijalta odotetaan uhrautumista.
Kolmanneksi Paavali korostaa esimerkkinä olemisen tärkeyttä puhuessaan hengellisestä palvelutehtävästä. Kristus on meidän suuri esikuvamme, se, jota meidän tulee jäljitellä ja seurata. Ihmisten tulisi voida nähdä Kristus meissä niin, että voisimme Paavalin lailla sanoa: 'Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minä olen Kristuksen seuraaja', 1.Kor.11:1.
Pitäen edellisten kolmen viikon kirjoitukseni mielessä voimme katsoa tarkemmin listaa, jolla Paavali kuvailee palvelutehtäväänsä 2.Kor.6:3-10.
1. Jakeessa 4 Paavali kuvailee sisäisiä asioita: 'suuressa kärsivällisyydessä'. Näemme Paavalin viittaavan kykyynsä pitäytyä tehtävässään iloiten. Näen tässä kaksi seikkaa, ensimmäisenä kyky jatkaa. Tällaisia ihmisiä on nykyään harvassa. Meillä on taipumus pyrähdellä tehtävästä toiseen, seurakunnasta toiseen niin kuin perhonen pyrähtelee kukasta kukkaan. Tänä päivänä tarvitsemme ihmisiä, jotka pystyvät pitäytymään saamassaan tehtävässä. Toiseksi meidän tulee tehtäviin pitäytymisen lisäksi tehdä se iloiten.
Vaikeuksissaan Paavali osoittaa, miten palvelutyössä olevan kristityn tulee olla kuin ylimmäinen pappi, joka pystyy lohduttamaan toisia. Maailmassa on paljon vaikeuksia, ja tarvitsemme kipeästi ihmisiä, joilla on kyky lohduttaa niitä, jotka ovat vaikeuksissa. Yksi keino lohduttaa vaikeuksissa olevia on se, että olemme itse saaneet omissa vaikeuksissamme kokea Jumalalta tulevan lohdutuksen.
Hädässään Paavali tuo esiin elämän välttämättömät tarpeet. 2.Kor.12:10 Paavali sanoo olevansa mielistynyt vaikeuksiin, koska ollessaan heikko hän on väkevä. Yksi hengellisen palvelutyön ongelmista on nykyään se, että me olemme niin vahvoja itsessämme, että emme tarvitse Jumalaa. Jumala haluaa opettaa meille saman, minkä Hän opetti Paavalille: kaikki, mitä meillä on, kaikki, mitä me tarvitsemme, on Jumalassa.
'Ahdistuksista' Paavali käyttää sanaa, joka merkitsee tilan ahtautta, tungosta, puristusta. Tässä Paavali tuo esiin ajatuksen, että yksikin väärä askel palvelutyössä voi johtaa ahdistukseen. Siksi meidän on tarpeen tuntea Jumalan kestäväisyys omassa elämässämme.
Olisiko mahdollista, että Daavid viittasi juuri tähän, kun hän kuningas Saulia paetessaan sanoi 1.Sam.20:3: 'on vain askel minun ja kuoleman välillä'? Yksikin väärä askel, ja olet ahdistuksissa.
Toisessa jakeessa 5 Paavali puhuu joistakin ongelmista, jotka tulevat ulkopuolelta työhömme.
Ruoskimisessa Paavali tuo esiin oman todistuksensa juutalaisten ruoskista ja roomalaisten kepeistä. Hän saattoi sanoa kantavansa omassa ruumiissaan Herran Jeesuksen Kristuksen merkkejä. Tämä on osa hengellistä palvelutehtävää, mutta etenkin länsimaissa se on kovin vierasta monille Jumalan kansasta tänä päivänä. Vankeudessa näemme, missä järjestyksessä Paavali esittää asiat. Usein vankeus seuraa ruoskimista. Tämäkin on vierasta meille täällä läntisellä pallonpuoliskolla, mutta monissa maissa, joissa olen tehnyt työtä vuosien varrella, olen tavannut veljiä ja sisaria, jotka ovat olleet vankilassa sen työn vuoksi, jota he tekevät Herralle Jeesukselle Kristukselle.
'Meteleissä' Paavali puhuu toivottomuudesta, järkytyksistä, epävakaudesta ja sekaannuksesta. Usein saarnatessani Intiassa kiihkomieliset hindut aloittivat levottomuudet keskeyttääkseen evankeliumin julistamisen. Sellaisen sekaannuksen aikana saatoimme tuntea tilanteen toivottomuuden ja sekavuuden.
Seuraavassa kirjeessäni näemme tarkemmin, mitä hengellinen palvelutehtävä on Paavalin mukaan.
3. Jakeen 2.Kor.6:5 Paavali mainitsee joitakin työstä itsestään tulevia asioita.
'Vaivannäöissä' (kr. kopos) Paavali käyttää sanaa, joka viittaa työn tekemiseen Kristuksen vuoksi uuvuksiin asti. Se viittaa uurastukseen, vaivaan, uupumukseen ja kipuun.
'Valvomisissa' Paavali tuo esiin hengellisen palvelutyön vaatiman uhrin. Tässä hän käyttää sanaa, joka viittaa vartiointiin. Vartiotorniin asetettu vahtimies ei salli itselleen hetkeäkään unta, ettei vihollinen pääsisi yllättämään. Kertoessaan opetuslapsilleen vertauksia taivasten valtakunnasta Jeesus sanoi rikkaruohoista puhuessaan Matt.13:25: 'Mutta ihmisten nukkuessa hänen vihamiehensä tuli ja kylvi lustetta nisun sekaan ja meni pois.' Miten usein vihollinen onkaan tullut sisään ja tehnyt tuhojaan, koska seurakunta on nukkunut. Paavali vietti yönsä - ja muut vaikeuksien hetkensä - saarnaten, rukoillen, sielunhoitokeskusteluja käyden.
Washington DC:n Valtion arkistorakennuksen edustalla on patsas, jonka jalustaan on kaiverrettu nämä sanat: 'Vapauden hinta on ikuinen valppaus'.
'Paastoilla' Paavali todennäköisesti tarkoittaa vapaaehtoista paastoa, mutta ehkä myös niitä aikoja, jolloin hänellä ei ollut ruokaa saatavilla. Olen tehnyt työtä Intian kylissä ja joutunut olemaan nälissäni, koska ruokaa ei ollut, ei ainuttakaan McDonald'sia.
4. Jakeessa 6 Paavali sanoo, millaisia me olemme, tai meidän tulisi olla.
'Puhtaudessa' -sana merkitsee puhtautta, moitteettomuutta, läpinäkyvyyttä, vilpittömyyttä. Tämä oli ehkä Paavalin mielessä myös hänen kirjoittaessaan Timoteukselle, että tämän tulisi etsiä hengelliseen työhön miehiä, jotka ovat 'nuhteettomia', 1.Tim.3:2.
'Tiedossa' Paavali ottaa esiin tiedon, pyhitetyn maalaisjärjen, sen tietämisen, mitä tulee tehdä. Valitettavan monet eivät tiedä, mihin pyrkivät. Isaskarin pojista sanotaan 1.Aikak.12:32, että he 'ymmärsivät ajan ja käsittivät, mitä israelilaisten oli tehtävä'.
'Pitkämielisyydessä' Paavali ottaa esiin hengellisessä palvelutyössä erittäin tärkeän asian, koska tässä on kyse ihmisten kanssa toimimisesta. Miten tarvitsemmekaan pitkämielisyyttä ihmisiä kohtaan; kohteliaisuutta, kun meitä arvostellaan. Miten tärkeää meidän onkaan tajuta, että pitkämielisyys merkitsee sitä, että sallimme Jumalan käyttää aikaa aloittamansa työn valmiiksi saattamiseen, erityisesti ihmisten suhteen.
'Ystävällisyydessä' Paavali nostaa esiin ajatuksen lempeydestä ja hyvyydestä, joka saa toiset rentoutumaan.
'Pyhässä Hengessä' meidän pitää ymmärtää, että kaikki olisi mahdotonta ilman Pyhää Henkeä. Paavali kehotti 'täyttykää Hengellä!' Niin paljon työtä tehdään lihan voimalla, käyttäen inhimillisiä konsteja eikä Jumalan voimaa.
'Vilpittömässä rakkaudessa' Paavali puhuu jostain, mikä on todellista. Me tarvitsemme hengellistä todellisuutta. Ei ole kyse kuvitteellisesta rakkaudesta, jossa näyttelemme rakastavaa. Tämä rakkaus antaa omastaan, tämä rakkaus antaa anteeksi.
5. Jae 7 kertoo, mitä meidän tulee tehdä.
'Totuuden sanassa' viittaa totuuden julistamiseen, koskaan väärentelemättä tai liioittelematta totuutta. Että emme koskaan kerro totuutta tavalla, joka saa kuulijan uskomaan päinvastaista. Että ihmiset tajuavat, että meidän puheessamme 'kyllä' tarkoittaa 'kyllä' ja 'ei' tarkoittaa 'ei'.
'Jumalan voimassa' muistuttaa minua siitä, mitä Paavali sanoi 2.Kor.4:7, että meillä on 'aarre saviastioissa'. Miten kipeästi tarvitsemmekaan jatkuvaa muistutusta siitä, että työ on Jumalan. Me olemme saviastioita Pyhän Hengen käytössä. Saviruukuistakin osa on jaloa, osa halpaa käyttöä varten. Room.9:21.
'Jumalan meille antamista sota-aseista' näemme, että meillä on oikeassa kädessä hyökkäysase, 'Hengen miekka', vasemmassa puolustusase, uskon kilpi. Miten tärkeää meidän onkaan ylistää Jumalaa Sanasta, jonka Hän on meille antanut, ja uskosta, joka tekee Sanasta meille todellisen.
Ensi viikolla pääsen vastaamaan kysymykseen, onko hengellinen palvelutyömme uhri vai pyhäinhäväistystä.
2.Kor.6:3-10 tekstistä, joka käsittelee palvelutehtävää, voimme yhteenvetona todeta seuraavaa:
6. Jakeissa 8-10 näemme hengellisen työn paradoksit, ristiriidat.
'Kunniassa ja häpeässä': joku on sanonut, että välillä meitä imarrellaan, välillä taas latistetaan (englannin kielessä sanaleikki, joka ei helpolla käänny suomeksi, suom. huom.: flattered-flattened).
'Pahassa maineessa ja hyvässä' näemme, että on aikoja, jolloin ihmiset puhuvat meistä pahaa Jumalan Pojan tähden.
Jos olemme rehellisiä ja aitoja, ja kuitenkin meitä väitetään teeskentelijöiksi, meidän ei pitäisi yllättyä, koska Kristusta sanottiin huijariksi.
'Tuntemattomina ja kuitenkin hyvin tunnettuina' Paavali tuo esiin ristiriidan, että meidät kyllä tunnistetaan, mutta meistä ei välitetä. Paavali tunnistettiin siellä, missä sillä todella oli merkitystä: helvetissä. Kun Skeuaan seitsemän poikaa yritti ajaa ulos riivaajia Jeesuksen ja Paavalin nimessä, mitä riivaajat sanoivat heille? Ap.t.19:15: 'Jeesuksen minä tunnen, ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?' Hengellisessä työssä on tärkeää, että meidät tunnistetaan siellä, missä sillä on merkitystä!
Ajattelen sitä hurskasta naista, jonka rukoukset synnyttivät Operaatio Mobilisaation. Harvat maan päällä tunsivat hänet, mutta helvetissä hänet tunnetaan, koska hän rukoili.
'Kuolemaisillamme, ja me elämme' ajattelen Paavalin todistusta, kun häntä kivitettiin. Hänen luultiin kuolleen, ja kuitenkin hän oli hengissä. Samaan aikaan hän sanoi 'kuolen joka päivä' (1.Kor.15:31 useissa englanninkielisissä käännöksissä, suom.huom.)
'Kuritettuina, emmekä kuitenkaan tapettuina' kohtaamme kärsimyksen.
'Murheellisina, mutta aina iloisina' Paavali tuo esiin pyhän surun ja pyhän ilon näennäisen ristiriidan. Getsemanen puutarhassa, matkallaan kohti ristiä, suuren surun aikana, Jeesus rukoili opetuslastensa puolesta, 'että heidän ilonsa olisi täydellinen'.
'Köyhinä, mutta kuitenkin monia rikkaaksi tekevinä' näemme toteutuvan
Kristuksessa 2.Kor.8:9: 'Te tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te hänen köyhyydestään rikastuisitte.' Näemme Pietarin ja Johanneksen astuvan temppeliin ja kuulemme heidän sanovan kolikkoa kerjäävälle rammalle: 'Hopeaa ja kultaa ei minulla ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan: Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen nimessä, nouse ja käy.' Ap.t.3:6.
Muuan piispa halusi kerskua ja sanoi: 'Kirkko ei voi sanoa näitä sanoja, ettei sillä ole hopeaa ja kultaa, koska sillä on runsaasti.' Joku jatkoi: 'Kirkko ei myöskään voi sanoa rammalle: "Nouse ja käy".' Olemme vaihtaneet Jumalan voiman aineelliseen hyvään.
'Mitään omistamatta, mutta kuitenkin omistaen kaiken' tarjoaa meille upean ristiriidan. Paavali sanoo meidän olevan Kristuksen kanssaperillisiä, Room.8:16, 17. Efesolaiskirjeessä Paavali sanoo meidän saaneen Pyhän Hengen ennakkomaksuna tulevasta perinnöstämme, Ef.1:13. Tri Barnhouse on sanonut, että tämä on kuin lakimies tulisi ovelleni sanomaan, että setäni on kuollut ja jättänyt minulle suuren perinnön, mutta kestää vielä useita vuosia, ennen kuin saan sen haltuuni. Voin kuitenkin saada ennakkomaksun. Kysyn, kuinka paljon ennakkomaksu on. Lakimies sanoo: Miljoona euroa. Olen varma siitä, että jos meille kävisi näin, ihmettelisimme koko perinnön suuruutta, kun ennakkomaksukin on näin paljon. Jos Pyhä Henki on ennakkosuoritus, kuinka suuri perintömme onkaan! Ei ihme, että Paavali sanoi 1.Kor.2:9: 'mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut, ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.'
Onko meidän hengellinen palvelutyömme uhri vai pyhäinhäväistys? Tavoitammeko me työllämme maailman Kristuksen evankeliumilla, saako työmme aikaan pysyvän muutoksen?
2.Kor.5:18-21: 'Mutta kaikki on Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta ja antanut meille sovituksen viran. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa. Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.' Saavuin vaimoni kanssa Khartoumiin, Sudaniin, kaksiviikkoisen Amy-tyttäremme kanssa, joka oli syntynyt Englannissa. Muutama tunti Khartoumiin laskeutumisemme jälkeen syttyi Jom Kippur -sota Lähi-idässä. Olimme ehtineet perille juuri ennen kaikkien Lähi-idän lentokenttien sulkemista. Olimme tulleet palataksemme tyttäremme syntymän jälkeen Logos-laivalle. Olimme helpottuneita, kun Logos-laivamme saattoi purjehtia Port Sudanin satamaan. Useita tonneja kirjallisuutta purettiin laivasta ja rahdattiin junalla pääkaupunkiin, Khartoumiin, suurta kirjamyyntinäyttelyä varten. Tuhannet muslimit osallistuivat näyttelyn avajaisiin ja poistuivat sieltä mukanaan Jumalan Sanaa. Kaupungin vähäiselle pastorien ja kristittyjen joukolle järjestimme laajan ohjelman. Tämän vierailun tuloksena joukkoomme liittyi nuori sudanilainen mies, josta myöhemmin tuli OM:n ensimmäinen Sudanin johtaja ja myöhemmin koko Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueen työmme johtaja. Kaikissa maissa vierailumme kohokohtiin kuuluu se, että kutsumme jonkun paikallisen korkea-arvoisen virkamiehen avaamaan kirjanäyttelymme yleisölle. Järjestämme aina näyttelyn avaajalle ja hänen seurueelleen, jossa esitämme evankeliumin sanoman. Khartoumin näyttelymme virallisiin avajaisiin olimme saaneet hallituksen toiseksi korkeimman virkamiehen, opetusministerin, josta myöhemmin tuli maansa presidentti. Kun hän näki, miten eri kansallisuuksia edustavat ihmiset työskentelivät, hän liikuttui syvästi ja sanoi: 'Te olette kuin Yhdistyneet Kansakunnat pienoiskoossa, paitsi että teillä on todellinen yhteys.' Nämä hallitusten virkamiehet tuntevat maailman sekasorron, ja he etsivät vastauksia. He tietävät, että jotain on pielessä, ja jotain pitäisi tehdä. Mutta ratkaisut, joihin he päätyvät, ovat vääriä, koska heidän lähtökohtansa on väärä. He eivät tajua, että jännitteet ihmisten välillä ja kansojen välillä johtuvat yksinkertaisesti siitä, että ihmisen suhde Luojaansa ei ole kunnossa. Tämän vuoksi alussa mainittu Raamatun teksti on niin voimakas: Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa. Raamattu kertoo, että Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, joten me saatoimme katsella sitä. Me haluamme ihmisten kuuntelevan meitä, mutta ihmiset haluavat katsella. Mitä he näkevät? Kun otamme alussa mainitun Raamatun sanan, 'Hän uskoi meille sovituksen viran', 2.Kor.5:18-21, ja puemme sen lihaksi, sana on hyvin voimakas. Ihmiset, kuten Sudanin opetusministeri, huomaavat: Kristuksessa on jotain ainutlaatuista. Sudanin opetusministeri totesi meidän olevan kuin Yhdistyneet Kansakunnat, paitsi että meillä on yhteys. Muslimit ovat yksi vaikeimmin evankelioitava ihmisryhmä, ja Sudan on muslimimaa. Tämän päivän muslimimaissa näemme sekasortoa ja epäyhtenäisyyttä. Muslimit alkavat nähdä, että heidän omassa uskonnossaan on jotain pielessä, kun muslimit surmaavat muslimeita. Suurin este herätykselle ja maailman evankelioinnille on Jumalan kansan keskinäisen yhteyden puute. En nyt puhu kirkkokuntien yhdistämisestä. Puhun Kristuksen Ruumiista, joka ylittää kaikki kansalliset ja kirkolliset rajat. Meidän pitää tunnustaa ykseytemme Kristuksessa ja elää se todeksi. Tulevina viikkoina katsomme hengellistä palvelutehtäväämme ja kysymme: ONKO TYÖMME SOVITUSTA VAI VIERAANNUTTAMISTA? Kurdit ovat maailman suurin kansa ilman omaa valtiota, heitä on ehkä noin 25 miljoonaa. Tämä on yksi Lähi-idän ongelmista. Kurdit asuvat Irakin, Turkin, Iranin ja joidenkin entiseen Neuvostoliittoon kuuluneiden valtioiden alueella. Heillä on oma kielensä, omat tapansa, oma pukeutumistyylinsä jne, mutta heillä ei ole omaa kotimaata. He haluaisivat perustaa oman valtion, jossa he voisivat omien rajojensa sisäpuolella toteuttaa omaa kansallista identiteettiään. Jumalan kansa on samassa tilanteessa. Heitä on useimmissa tämän maailman valtioista, heillä on oma kielensä, oma kulttuurinsa, jne, mutta heillä ei ole täällä maan päällä omaa valtakunnan rajojen sisään jäävää maata. Heb.11:13-14 kuvaa Jumalan kansaa: 'Uskossa nämä kaikki kuolivat eivätkä luvattua saavuttaneet, vaan kaukaa he olivat sen nähneet ja sitä tervehtineet ja tunnustaneet olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Sillä jotka näin puhuvat, ilmaisevat etsivänsä isänmaata.' Meille sanotaan, että meidän ei tulisi olla tietämättömiä Paholaisen juonista. Hän tietää, että meille kuuluu sovitustehtävä, syntisen ihmisen saattaminen sovintoon pyhän Jumalan kanssa Jeesuksen Kristuksen, Herramme, kautta. Hän tietää, että jos hän voi synnyttää hajaannusta Kristuksen ruumiissa, se vetää huomion pois seurakunnan sanomasta. Miten me voisimme puhua sovituksesta Jumalan kanssa, kun emme kykene Kristukseen uskovina elämään sovinnossa keskenämme. Kaikissa suhteissa, niin avioliitossa kuin sisarina ja veljinä Kristuksessa, meidän tavoitteemme ei ole se, että ajattelemme kaikki samalla tavalla, vaan se, että ajattelemme yhdessä. Suhteen tavoite on yhteys, ei yhtäläisyys. Me tarvitsemme erilaisia mielipiteitä, ja me tarvitsemme sovintoa siellä, missä on eroavaisuuksia. Miten meidän on mahdollista säilyttää edellisessä kappaleessa mainittu tasapaino? Vuosien saatossa olen paljon pohtinut ja rukoillut tätä. Elin vaimoni kanssa kymmenen vuotta Operaatio Mobilisaation kahdella laivalla, Logoksella ja Douloksella. Näistä vuosista seitsemän vietimme Doulos-laivalla, jossa oli noin 325 ihmistä 35-40 eri maasta ja lähes kaikista kirkkokunnista. Viimeiset neljä noista seitsemästä vuodesta toimin Douloksen johtajana. Katsoessani taaksepäin voin vain hämmästellä Jumalan meille antamaa yhteyttä. Mieleeni nousee joitakin periaatteita, jotka ovat välttämätön edellytys sille, että voimme ylläpitää yhteyttä, joka meillä on Kristuksessa. Mitä ne ovat? 1. Sovitus Raamatussa Jumala jatkuvasti osoittaa halunsa tuoda meidät lähemmäs toisiamme. Matt.5:23,24 sanoo, että jos tiedät veljelläsi olevan jotain sinua vastaan, sinun tulee mennä veljesi luo tekemään sovinto. Meidän pitää tehdä tämä ennen kuin teemme mitään muuta. Miten usein olemmekaan kuitenkin käyneet rukoukseen tai Raamattua lukemaan niin, että emme ole olleet sovinnossa keskenämme. Matt.18:15-17 neuvoo, että jos näemme veljemme tekevän syntiä, meidän pitää mennä hänen luokseen, ei kenenkään muun, vain hänen. Jos tekisimme tämän, 90% särkyneistä suhteista eheytyisi. Hyvin harvoin meidän tarvitsee tehdä sitä muuta, mihin nämä jakeet kehottavat. Matt.7:1-5 Jeesus neuvoo meitä menemään veljemme luo oikealla asenteella. Minun tulee lähestyä armosta pelastettuna syntisenä toista armosta pelastettua syntistä. Jeesus kehottaa meitä varmistamaan, että hirsi on pois omasta silmästämme ennen kuin voimme ottaa roskan pois veljemme silmästä. Käyttämällä vertausta silmästä Jeesus viittaa asian arkaluonteisuuteen. Silmä on ihmisruumiin herkin osa, ja silmän seudussa tulee liikkua erittäin varovaisesti. Joitakin vuosia sitten eräs nuori nainen tuli luokseni Etelä-Intiassa kertoen, että Jumala tuntui olevan kovin kaukana hänestä. Hän vietti säännöllisesti aikaa rukouksessa ja Raamatun tutkimisessa, mutta Herra ei tuntunut antavan hänelle mitään uutta. Nopeasti kävi ilmi, että tämän nuoren naisen suhde toiseen tiimin jäseneen ei ollut kunnossa. Kyse oli yksinkertaisesta Raamatun mukaisesta toisen ihmisen luokse menemisestä ja sovinnonteosta. Hän toimi näin, ja Jumalan aikaansaama muutos hänen elämässään oli ilmiselvä. Jatkan tulevina viikkoina muista yhteyden ylläpitämiselle välttämättömistä periaatteista. Jatkan vielä niistä tärkeistä periaatteista, jotka ovat tärkeitä palvelutehtävällemme, erityisesti sovitustehtävässä. 2. Valossa vaeltaminen 1.Joh.1:5-7. Tässä on toinen periaate, joka on erittäin tärkeä suhteiden ylläpidossa. Jakeessa 7 meille sanotaan, että 'jos me vaellamme valkeudessa, niin kuin Hän on valkeudessa, meillä on yhteys keskenämme.' Mitä tarkoittaa valkeudessa vaeltaminen, niin kuin Jumala on valkeudessa? Sen selittämiseen tarvittaisiin kokonainen kirja. Kristuksen luokse tullessamme meidät siirrettiin pimeydestä valkeuteen. 1.Piet.2:9. Minne Kristus kulkikin maan päällä, Hän toi aina sinne valon. Valo paljasti pimeyden, vääryyden, epäoikeudenmukaisuuden. Valo näyttää asiat aina sellaisina kuin ne todella ovat. Jeesuksen, joka on Valo, astuessa fariseusten läheisyyteen heidät nähtiin sellaisina kuin he olivat: hengellisesti tekopyhinä. Ei ihme, että he halusivat tappaa Jeesuksen. Jeesuksen tullessa publikaanien ja prostituoitujen seuraan valo paljasti, millaisia he ovat, ja monet tulivat katumuksen kyynelissä Jeesuksen luokse ja ottivat Hänet vastaan. Jeesuksen läsnä ollessa synnintunnon ja parannuksen saivat aikaan se, mitä Hän on, maailman Valo, ei se, mitä Hän puhui. Ef.5:9 tulisi kuvata meidän vaellustamme: 'kaikkinainen hyvyys ja vanhurskaus ja totuus on valkeuden hedelmä'. Jos meidän vaelluksemme voidaan sanoa olevan hyvä, oikea ja tosi, ja säilytämme tasapainon näiden kolmen kesken, saamme huomata, että meillä on yhteys keskenämme. 3. Syvä keskinäinen yhteys. Tämäkin periaate on nykyään seurakunnissa valitettavan harvoin nähtävissä. Kirkkomme on rakennettu niin, että meillä ei ole yhteyttä kuin edessämme kirkon penkissä istuvan ihmisen takaraivon kanssa. Luemme kuitenkin, että yksi alkuseurakunnan kulmakivistä oli keskinäinen yhteys, Ap.t.2:42. Keskinäinen yhteys mainitaan yhdessä apostolien opin tai opetuksen, leivän murtamisen ja rukouksen kanssa. Naamiot, joita kaikki kannamme, muodostavat suuren esteen yhteydelle. Paholainen on saanut meidät uskomaan, että jos ihmiset tietäisivät, millaisia todella olemme, he hylkäisivät meidät. Koska tarvitsemme niin kipeästi hyväksyntää, olemme valmiit melkein mihin tahansa tullaksemme hyväksytyksi. Siitä seuraa, että puemme yllemme naamion tajuamatta, että se itse asiassa estää todella hyväksytyksi tulemisen. Me kannamme raskaita kuormia, mutta Jeesus kehottaa meitä kantamaan toinen toisemme kuormia, Gal.6:2. Miten voisimme kantaa toistemme kuormia, ellemme kerro, mikä meidän oma kuormamme on? Tämäkin liittyy ajatukseen syvästä keskinäisestä yhteydestä, siihen, että pääsemme ohi pinnallisuuden siihen, mitä meidän elämässämme todella tapahtuu. Joitakin vuosia sitten johdin OM:n tiimiä Espanjassa yhdessä vaimoni kanssa. Ryhmässä oli nuori nainen, jota kutsun tässä Sallyksi. Sallyn tausta oli hyvin vaikea, häntä oli lapsena hyväksikäytetty ja laiminlyöty. Hän tunsi itsensä hylätyksi, lisäksi hänestä tuntui, että kukaan ei rakasta häntä. Tiimissä Sally oli hyvin innostunut ja puhelias. Hänen ei olisi voinut kuvitella kärsivän hylätyksi tulemisen tunteista. Eräänä päivänä saimme postia; postin tulo oli tiimille aina tärkeä tapahtuma, ja kaikki odottivat postia innolla. Sally odotti muiden mukana kuulevansa oman nimensä, kun posteja jaettiin. Sallylle ei kuitenkaan ollut yhtään kirjettä. Sally esitti, ettei se merkinnyt oikeasti mitään. Hän yritti jopa teeskennellä olevansa iloinen siitä, ettei saanut postia, koska hänen ei tarvinnut kirjoittaa vastauskirjeitä. Muiden lukiessa kirjeitään Sally livahti hiljaa ulos, meni joen rantaan ja itki itkemästä päästyään. Vaimoni, joka tiesi jotain Sallyn tilanteesta, meni hänen luokseen, ja siinä tilanteessa Sally riisui naamionsa ja kertoi tunteistaan, hylkäämisestä, rakkauden puutteestaan jne. Seuraavana päivänä tiimi kokoontui opettelemaan avautumista, yhteyttä, todellisen tilanteensa jakamista. Opettelimme kertomaan, mitä todella olemme eikä sitä, mitä teeskentelemme olevamme. Vähän rohkaisua saatuaan Sallykin kertoi hylätyksi tulemisen ja rakkautta vaille jäämisen tunteistaan. Tämä oli Sallylle todellinen läpimurto. Hän ei vain luopunut taakastaan; tulemalla todeksi toisille hän tuli todeksi myös itselleen. Tiimille avautui tilaisuus osoittaa Sallylle rakkautta ja hyväksyntää. Sally tajusi, millainen valehtelija Saatana on, kun oli saanut hänet teeskentelemään. Kun lähdimme aamutapaamisestamme, Sally kertoi, että hänellä oli ollut kulkiessaan raskas taakka harteillaan. Hän sanoi: 'Nyt kannan enää kahdestoistaosaa entisestä taakastani.' Ensin emme ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti, mutta sitten huomasimme, että meitä on tiimissä kaksitoista. Jokaisella meistä oli nyt kahdestoistaosa Sallyn taakasta. Kun opimme syvää keskinäistä yhteyttä, saamme huomata oman taakkamme keventyneen. Ensi viikolla jatkamme näitä Raamatullisessa palvelutehtävässä tarpeellisia periaatteita. Jatkona viime viikolle tässä vielä muutama asia, jotka meidän tulee pitää mielessä, kun puhumme sovituksen virasta. 4. Meidän pitää tunnistaa viha. Viha on tunne, jonka tunnemme, se on voima, joka ajaa meitä jonkinlaiseen toimintaan. Viha ei itsessään ole syntiä: Ef.4:26, Ps.7:11. Jumala on vihainen: Joh.2:17. Jeesus vihastui: Mark.3:5. Mansell Pattison on sanonut: 'Viha (toisin kuin raivo) on kuitenkin hyvin tarpeellinen ja hyödyllinen reaktio. Viha on asiallinen tapa kertoa, miltä toisen ihmisen käytös minusta tuntuu.' Jumala on luonut meidän tunne-elämämme. Oikein käytettynä Jumalan meille antama kyky tuntea tunteita on rakentava. Jos emme kuitenkaan onnistu ilmaisemaan tunteitamme sopusoinnussa Raamatun ohjeiden ja rajoitusten kanssa, tunteet muuttuvat tuhoisiksi. Viha on syntiä ensiksikin silloin, jos se syttyy nopeasti, Sananl.14:17; 16:32. Toiseksi silloin, jos siihen ei ole todellista syytä, Matt.5:22. Kolmanneksi viha on syntiä, jos se kestää pitkään, Ecclesiast (apua, en muista mikä se on!!!) 7:9, Ef.4:26. 'Viha viipyy tyhmän sylissä'. Viha näyttäytyy monessa eri muodossa. Helpoimmin tunnistettava viha on se, jonka useimmiten näemme. Vihainen ihminen on kuin räjähtävä pommi. Hän kyllä purkaa kaiken ulos sisältään, mutta tappaa useimmiten ihmissuhteet ympäriltään. Toinen vihatyyppi on kaiken sisällään pitävä ja sulkeutuva. Vihan sisällään pitävä ihminen tuottaa vahingon omalle ruumiilleen. Hänen on myös vaikea kehittää ihmissuhteitaan, koska hän ei ole rehellinen. Kanssasi ollessaan hän vaikuttaa mukavalta, mutta usein hän puhuu pahaa selkäsi takana. Tämä viha näkyy, kun vihainen ihminen on jonkun muun kuin sinun seurassasi. Kolmas vihatyyppi on hienovaraisempi, huomaamattomampi. Silloin syy on toisissa. Emme ehkä edes tunnista tätä vihaksi, joka on väärin. Sananl.29:22. Kaikki on aina jonkun toisen syytä. Tämä viha synnyttää hajaannusta veljien kesken. Jos aiomme säilyttää Kristuksen Ruumiin yhteyden, meidän pitää tunnistaa viha ja se vahinko, mitä viha voi saada aikaan. Meillä on siitä vakava varoitus Jumalan Sanassa: Ef.4:26: 'Älkää antako auringon laskea vihanne ylle'. 5. Suhteita ylläpitäessämme meidän tulee varoa eskapismia, pakenemista. Oletko koskaan huomannut, että kun törmäämme johonkin epämiellyttävään, yritämme välttää sitä? Jos seurakunnassamme on jotain epämukavaa, menemme toiseen seurakuntaan, samoin työssä ja muualla. On ehkä aikoja, jolloin teemme oikein siirtyessämme toiseen seurakuntaan, toiseen työhön jne. Mutta usein kehitämme pakenemisesta suuren taiteen. Yritämme paeta juuri sitä asiaa, jota Jumala haluaisi käyttää elämässämme tehdäkseen meissä omaa työtään. Sen seurauksena hengellinen elämämme ja ihmissuhteemme muuttuvat pinnallisiksi. Tähän pakenemishaluun on varmaan useita syitä. Yksi tärkeimmistä syistä on syyllisyys. Useimpien ongelmiemme ydin on syyllisyyden ja synnin tunto. Alamme rakentaa tunnemuureja suojaksemme ihmisiä ja asioita vastaan. Tulemme levottomiksi ja alamme etsiä pakotietä. Totuuden syyllisyydestämme pitää kuitenkin tulla paljastetuksi. Siihen tarvitaan syvää yhteyttä. Toinen syy pakenemishaluun on pelkomme hylätyksi tulemisesta. Olemme käsitelleet tätä jo aiemmin, mutta pelkäämme aina hylkäämistä, ja se saa meidät teeskentelemään. Tämä teeskentelykin on yksi tapa paeta. Kolmas syy pakenemiseemme on haluttomuutemme kohdata todellisuus. Ihmisen perustarpeita ovat tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi ja omanarvontunto. Nämä tarpeet eivät täyty, jos ihminen luisuu yhä kauemmas epätodellisuuteen, josta tulee hänelle pakopaikka. Voimme yrittää pakenemista monilla eri tavoilla, mutta tarkoitukseni ei ole jatkaa tästä aiheesta pidemmälle. Haluan vain korostaa, että pakeneminen on yksi niistä ongelmista, joita kohtaamme, kun ylläpidämme ja rakennamme suhteita ja toimitamme sovituksen virkaa. Vielä muutama periaate on syytä pitää mielessä, kun puhumme sovituksesta ja vieraantumisesta. 6. On tärkeää oppia ratkaisemaan ristiriitoja. Laivallamme Logos II:lla johtajana ollessani huomasin, että kyvyttömyys ongelmien ratkaisussa on todellinen ongelma. Ristiriita on kahden tahdon yhteenotto. Missä tahansa kaksi ihmistä kohtaa, kohtaa myös kaksi tahtoa, ja silloin törmäys on mahdollinen. Ristiriidoissa sinänsä ei ole mitään väärää. Ne ovat normaalia elämää, ja niissä on kasvun mahdollisuus. Ristiriidan kautta voimme oppia ymmärtämään paremmin sitä, mitä toiset kokevat elämässään. Voimme myös oppia tuntemaan Jumalan armoa paremmin ja oppia keskustelemaan paremmin toistemme kanssa. Jotta näin tapahtuisi, ristiriidat pitää selvittää. Saatana vaanii tilaisuuksia, ja kun hän näkee ratkaisemattoman ristiriidan, hän näkee mahdollisuuden aiheuttaa vahinkoa. Voimme oppia paljon saatanasta tutkimalla nimiä, joita Raamattu käyttää hänestä. Nimi kertoo aina jotain kantajansa luonteesta. Ilm.12:9, 10 kutsuu saatanaa syyttäjäksi ja pettäjäksi. Ristiriidan nähdessään saatana yrittää ensimmäiseksi estää meitä menemästä toisen osapuolen luokse. Hän yrittää, usein siinä onnistuen, saada meidät ajattelemaan, että se toinen ei kuitenkaan ymmärrä meitä, tai että ongelma vain pahenee. Usein saatana yrittää myös houkutella meitä 'olemaan hengellisiä ja vain rukoilemaan asian puolesta'. Saatuaan meidät olemaan menemättä toisen osapuolen luokse saatana astuu esiin syyttäjänä ja alkaa kuiskutella korvaamme tuosta toisesta. Meillä on taipumus katsella toisiamme eriväristen silmälasien läpi, ja vaikka toinen tekisi mitä, tulkitsemme sen väärin. Tämä vain syventää kuilua välillämme. Lopulta meillä ei ole ristiriitaa vaan iso ongelma. Ongelma on ratkaisematon ristiriita. 7. Rakkaus Raamattu sanoo, että rakkaus peittää syntien paljouden. Usein juuri rakkauden puute on ongelman ydin, kun yritämme ylläpitää hyviä suhteita. Meidän tulee rakastaa toisiamme kuten Kristus rakasti meitä. Millä tavalla Hän rakasti meitä? Ennen kuin katsomme neljää tapaa, jolla Kristus osoitti rakkautensa, haluan muistuttaa, että 'agape'-rakkaus, josta Raamattu puhuu, ei ole sama kuin se ailahteleva tunnerakkaus, jota TV ja elokuvat mainostavat, vaan jotain, mikä liittyy läheisesti tahtoomme ja kuuliaisuuteen. 'Jos te minua rakastatte, te pidätte minun käskyni.' Joh.14:15. Nämä neljä asiaa, joita haluan käsitellä, liittyvät tahtoomme. Tahtoni perusteella ryhdyn toteuttamaan näitä asioita, ei siksi, että minusta tuntuu mukavalta, koska se ei ehkä koskaan tunnu mukavalta. Tällä rakkaudella ei ole mitään tekemistä tunteitteni kanssa. Jos tunteet ovat mukana, ja jos ne ovat hyviä tunteita, ylistä Herraa, mutta on kyse asioista, joita teen, koska tahdon ne tehdä. Kun mietit agape-rakkautta Raamatussa, mieti näitä neljää asiaa: 1.Huomioiminen
2. Hyväksyntä
3. Antaminen
4. Anteeksi antaminen.
Kristittynä elämisemme keskittyy kovin paljon tunteisiimme, erityisesti, kun puhumme anteeksi antamisesta. Luuk.17:1-10 Jeesus opettaa opetuslapsilleen, että jos veljesi rikkoo sinua vastaan seitsemän kertaa päivässä ja pyytää aina anteeksi, sinun on annettava hänelle anteeksi. Opetuslasten oli varmasti vaikea hyväksyä sitä. Seuraavaksi he pyysivät: 'Lisää meille uskoa!', mutta Jeesus jatkoi sanomalla, että ainoa keino uskon lisäämiseksi on kuuliaisuus, totteleminen. Kuuliaiseen sydämeen Jumala antaa uskon. Jeesuksen vertaus käsittelee mielestäni kuitenkin myös tunteita. Tunteet voivat estää meitä olemasta kuuliaisia. Jos nämä periaatteet toimivat omassa elämässämme ja keskinäisessä yhteydessämme, se on väkevä todistus maailmassa, joka on täynnä itsekkyyttä, väkivaltaa, vihaa jne. Millaisen tehtävän Jumala onkaan meille uskonut sovituksen virassa! Vielä lopuksi yksi ajatus. Autuaaksijulistuksissa Jeesus sanoo Matt.5:9: 'Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman.' Alkutekstissä on ajatus kypsyydestä; se puhuu pojista, ei lapsosista. Rauhantekijät ovat kypsiä ihmisiä. Ongelmamme tämän päivän seurakunnissa on se, että meillä on liian paljon pikkulapsia ja liian vähän poikia. 2.Kor.2:17: 'Sillä me emme ole niin kuin monet, jotka myyskentelevät Jumalan sanaa, vaan puhtaasta mielestä, niin kuin Jumalan vaikutuksesta, Jumalan edessä, me Kristuksessa puhumme.'
2.Kor.4:1-2: 'Sen tähden, kun meillä on tämä virka sen laupeuden mukaan, joka on osaksemme tullut, me emme lannistu; vaan olemme hyljänneet kaikki häpeälliset salatiet, niin ettemme vaella kavaluudessa emmekä väärennä Jumalan sanaa, vaan julkituomalla totuuden me suositamme itseämme jokaisen ihmisen omalletunnolle Jumalan edessä.' Minä ja vaimoni menimme naimisiin maaliskuussa 1968 Teheranin luterilaisessa kirkossa, Iranissa. Oltuamme häämatkalla Persepoliissa, muinaisen Persian vanhassa pääkaupungissa, lähellä Shirazin kauniita puutarhoja, lähdimme linja-autolla kohti Intiaa. Istuimme linja-auton takaosassa, kun se poukkoili pitkin surkeita maanteitä, ja tajusimme, että edessämme on muutama vuorokausi tätä kidutusta. Bussissa matkustavien miesten tupakoinnin vahva haju ei helpottanut oloamme. Yritimme kuluttaa aikaa juttelemalla ja lukemalla (kirjoittaminen oli siinä tärinässä täysin mahdotonta), kun yhtäkkiä linja-auto pysähtyi keskellä ei-mitään. Emme nähneet ainuttakaan elävää olentoa matkustajajoukon lisäksi. Emme ymmärtäneet farsia, jota matkalaiset puhuivat, joten hämmennyimme entisestään, kun kaikki muut matkustajat poistuivat autosta. Me istuimme paikoillamme. Hetken kuluttua tajusimme, mistä oli kysymys. Matkalaiset levittivät rukousmattonsa auton ympärille ja aloittivat islamilaisen rituaalirukouksen kumartuen kaikki samaan suuntaan ja lausumalla sanat: 'Allah on Jumala, ja Muhammed on hänen profeettansa'. Tämä toistui useita kertoja seuraavien päivien aikana, kun matkamme jatkui halki Afganistanin, Khyber-solan kautta Pakistaniin ja sitten Intiaan, koska kaikki nämä alueet olivat islamilaisia. Tätä katsellessani useita ajatuksia nousi mieleeni. Ensinnäkin tajusimme näiden ihmisten olevan hyvin uskonnollisia, ja he suhtautuivat uskontoonsa vakavasti. Mietin, miten kummalliselta vaikuttaisi, jos länsimaissa bussinkuljettaja pysäyttäisi auton ja kuuluttaisi, että nyt on rukoushetken aika. En pysty edes kuvittelemaan sellaista, mutta Lähi-Idässä se on täysin luonnollista. Toiseksi mietin, miten petoksen henki on saanut nämä ihmiset uskomaan, että he voivat omilla ponnisteluillaan saavuttaa sovinnon Jumalan kanssa. Tajusin, että on kyse yhteensä miljardista ihmisestä muslimimaissa. Pian tämän jälkeen ylitimme sillan, joka vie yli mahtavan Ganges-joen Varanasin kaupunkiin Intiassa. Huomasin korppikotkia korkealle kohoavien siltarakenteiden päällä. Muistan kummastelleeni sitä, koska yleensä olin tottunut näkemään korppikotkia vain maaseudulla ja vain, jos lähistöllä on kuolleita eläimiä, enkä koskaan ennen ollut nähnyt korppikotkia kaupungissa. Pian Varanasiin saavuttuamme tajusin, miksi korppikotkat odottelivat kärsivällisinä sillan harjalla. Ganges-joki, joka saa alkunsa Himalajan rinteillä sulavasta lumesta, on 600 miljoonalle hindulle pyhä joki. Hindujen mukaan Gangesin henki, joka saa joen veden virtaamaan, on yksi Sivan, hindujen erään jumalan, vaimoista. Monet hindut tekevät pyhiinvaellusmatkan Ganges-joelle voidakseen kylpeä tämän 'pyhän joen' vedessä, jonka he toivovat pesevän pois heidän syntinsä. Monet tuovat kuolemaisillaan olevat rakkaansa hengittämään viimeiset hengenvetonsa Gangesin rannalle, missä heidät sitten polttohaudataan, minkä jälkeen tuhkat sirotellaan 'pyhään virtaan'. Useat Varanasiin (joka tunnetaan myös nimellä Benares) tulijat ovat niin köyhiä, ettei heillä ole varaa ostaa riittävästi puita kuolleitten omaistensa kunnolliseen polttamiseen. Polttohautaukset toimitetaan yleensä Gangesin rannassa olevilla sementtilaatoilla. Kaiken aikaa useita ruumiita poltetaan avoimen taivaan alla. Tulen sammuttua jäännökset heitetään Gangesiin, joelle syntejään pois pesemään tulleiden ihmisten joukkoon. Ei ole ollenkaan epätavallista nähdä ihmisruumiiden osia kellumassa joessa. Pian siis tajusin, mikä tuo korppikotkat Varanasin sillalle. Näitä ihmisiä
katsellessani tuli mieleeni sana PETOS. Nämä ihmiset on petetty. Tulevina viikkoina pohdin palvelutehtäväämme tältä kannalta: onko työmme julistusta vai petosta? Myös täällä länsimaissa voimme kohdata petoksen hengen. Se ei ehkä ole yhtä ilmeinen kuin esimerkiksi Lähi-idässä tai Intiassa, mutta silti se on yhtä kuolettava. Petoksemme näyttää usein piiloutuvan aineellisen omistamisen taakse. Meidät on petetty uskomaan, että onni on siinä, mitä omistamme, taloudellisessa turvallisuudessa, nautinnon ja itsenäisyyden etsimisessä. Ympärillemme katsomalla voimme kuitenkin nähdä kaiken tämän seuraukset särkyneissä kodeissa, särkyneissä a
Uskonpuhdistus, 2006
Postmodernismi, 2004
Frank Dietzin puheita ja videoita voi tilata CD:nä
kirjakaupastamme tai kuunnella raamattuopetussivuilla!
2. Johdanto, osa 2
3. Kilpailu vai täydentäminen 1/6
4. Kilpailu vai täydentäminen, osa 2/6
5. Kilpailu vai täydentäminen, osa 3/6
6. Kilpailu vai täydentäminen, osa 4/6
7. Kilpailu vai täydentäminen, osa 5/6
8. Kilpailu vai täydentäminen, osa 6/6
9. Luovuttaminen vai vastarinta, osa 1
10. Luovuttaminen vai vastarinta, osa 2
Laillistettu eutanasia
11. Luovuttaminen vai vastarinta, osa 3
12. Luovuttaminen vai vastarinta, osa 4
13. Keskittyminen vai sirpaleisuus, osa 1
14. Keskittyminen vai sirpaleisuus, osa 2
15. Keskittyminen vai sirpaleisuus, osa 3
16. Keskittyminen vai sirpaleisuus, osa 4
17. Uhri vai pyhäinhäväistys, osa 1
18. Uhri vai pyhäinhäväistys, osa 2
19. Uhri vai pyhäinhäväistys, osa 3
20. Uhri vai pyhäinhäväistys, osa 4
21. Uhri vai pyhäinhäväistys, osa 5
22. Uhri vai pyhäinhäväistys, osa 6
23. Sovitus vai vieraantuminen, osa 1
24. Sovitus vai vieraantuminen, osa 2
25. Sovitus vai vieraantuminen, osa 3
26. Sovitus vai vieraantuminen, osa 4
27. Sovitus vai vieraantuminen, osa 5
28. Julistus vai petos, osa 1
29. Julistus vai petos, osa 2
30. Julistus vai petos, osa 3
31. Julistus vai petos, osa 4
USAn hirmumyrsky
32. Lain kirjain vai elämän henki, osa 1/5
33. Lain kirjain vai elämän henki, osa 2/5
34. Lain kirjain vai elämän henki, osa 3/5
35. Lain kirjain vai elämän henki, osa 4/5
36. Lain kirjain vai elämän henki, osa 5/5
37. Jumalan liikehdintä vai ihmisen muistomerkki, osa 1/6
38. Jumalan liikehdintä vai ihmisen muistomerkki, osa 2/6
39. Jumalan liikehdintä vai ihmisen muistomerkki, osa 3/6
40. Jumalan liikehdintä vai ihmisen muistomerkki, osa 4/6
41. Jumalan liikehdintä vai ihmisen muistomerkki, osa 5/6
42. Jumalan liikehdintä vai ihmisen muistomerkki, osa 6/6
43. Johtopäätelmät, osa 1
44. Johtopäätelmät, osa 2
45. Johtopäätelmät, osa 3
46. Johtopäätelmät, osa 4
47. Johtopäätelmät, osa 5
Raamatullinen palvelutehtävä
Frank Dietz
Minister at large with OM International
www.menwithfaith.com
Käännös: Anitta Ahonen
Tämän vuoden (2005) viikkotekstit ovat kirjastani 'MINISTRY OF THE 21ST CENTURY'. Kirjan jokainen luku alkaa kysymyksellä palvelutyöstämme ja jatkuu Raamatun vastausten etsimisellä. Yksi luku jakautuu useammalle viikolle, joten viikkotekstit eivät aina ole kokonaisuuksia. Kiitos kaikille, jotka ovat antaneet palautetta aiheesta.
Frank Dietz1. Johdanto
11.1.2005
2. Johdanto, osa 2
15.1.20053. Kilpailu vai täydentäminen 1/6
24.1.20054. Kilpailu vai täydentäminen, osa 2/6
31.1.20055. Kilpailu vai täydentäminen, osa 3/6
7.2.2005
1. Arvovalta. Opetuslapsiaan lähettäessään Jeesus sanoi: 'Minulle on annettu kaikki valta (engl. arvovalta)… menkää.' Meidän tulee mennä tällä arvovallalla kaikkien kansojen luokse. Me tarvitsemme arvovaltaa, jos aiomme tunkeutua joillekin tämän maailman pimeille alueille, joita paha pitää vallassaan. Tarvittava arvovalta on annettu Kristuksen ruumiille, ja jos Ruumis on jakautunut, arvovalta on hajonnut. Aivan kuin auton akku, jos se vuotaa tyhjäksi, ei pysty antamaan starttivirtaa. Voisiko tämä olla yksi syy siihen, että tämän päivän seurakunta ei ole liikkeellä? Ei ole virtaa, joten ei synny liikettä.6. Kilpailu vai täydentäminen, osa 4/6
14.2.20057. Kilpailu vai täydentäminen, osa 5/6
21.2.20058. Kilpailu vai täydentäminen, osa 6/6
25.2.2005
9. Luovuttaminen vai vastarinta, osa 1
14.3.200510. Luovuttaminen vai vastarinta, osa 2
21.3.2005Laillistettu eutanasia
29.3.200511. Luovuttaminen vai vastarinta, osa 3
6.4.200512. Luovuttaminen vai vastarinta, osa 4
12.4.200513. Keskittyminen vai sirpaleisuus, osa 1
18.4.200514. Keskittyminen vai sirpaleisuus, osa 2
25.4.2005
Matt.10:18 Jeesus kertoo opetuslapsilleen, että nämä tulevat todistamaan myös pakanoille. Matt.12:17-21 Hän kertoo meille, että lopulta Häntä julistetaan kaikille kansoille. Matt.24:14 mainitsee kaikki kansat.
Matt.28:18-20 lähetyskäskyssään Jeesus antaa meille tehtäväksi mennä kaikkialle maailmaan.
Ilm. 7:9 avaa meille uuden näkymän tulevaisuuteen, ja mitä näemme? Ihmiset kaikista maista, kaikista kansoista, heimoista ja kielistä palvovat Herraa.15. Keskittyminen vai sirpaleisuus, osa 3
9.5.200516. Keskittyminen vai sirpaleisuus, osa 4
20.5.2005
Se näyttää olevan kaksitahoinen: 1.pyhyyttä kohti kulkeminen ja 2. Kristuksen todistajana oleminen Jerusalemissa, Juudeassa, Samariassa ja aina maan ääriin asti. Enin, ellei jopa kaikki, toimintamme paikallisessa seurakunnassa tulisi olla näihin kahteen asiaan keskittyvää. Ne toiminnat, joissa emme kykene keskittymään oleelliseen päämääräämme, tulisi ehkä lakkauttaa.
17. Uhri vai pyhäinhäväistys, osa 1
27.5.200518. Uhri vai pyhäinhäväistys, osa 2
30.5.2005
Frank Dietz19. Uhri vai pyhäinhäväistys, osa 3
6.6.200520. Uhri vai pyhäinhäväistys, osa 4
13.6.200521. Uhri vai pyhäinhäväistys, osa 5
20.6.200522. Uhri vai pyhäinhäväistys, osa 6
27.6.200523. Sovitus vai vieraantuminen, osa 1
11.7.200524. Sovitus vai vieraantuminen, osa 2
15.7.200525. Sovitus vai vieraantuminen, osa 3
18.7.200526. Sovitus vai vieraantuminen, osa 4
28.7.200527. Sovitus vai vieraantuminen, osa 5
2.8.2005
Kun rakastamme jotakuta, otamme hänet huomioon, meillä on hengellistä herkkyyttä. Kristus ottaa meidät huomioon. Katso Kristusta evankeliumeissa. Hän otti huomioon ihmiset, heidän hengelliset tarpeensa, sen, että he olivat kuin lampaat ilman paimenta. Kun me rakastamme, mekin herkistymme ihmisten tarpeille.
Meidän pitää hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat. Jeesus teki niin. Hän on hyväksynyt minut sellaisena kuin olen. Hän ei sanonut minulle, että minun pitää ensin olla kunnollinen tai siistiytyä tai muuta, Hän hyväksyi minut sellaisenaan. Eikö tässä olekin yksi tämän päivän ongelmista? Voimme hyväksyä ihmiset vasta, kun olemme muokanneet heidät haluamamme kuvan kaltaisiksi. Jeesus ei toiminut näin. Me haluamme muuttua, koska meidät on hyväksytty, ei siksi, että meidät hyväksyttäisiin vasta, kun olemme muuttuneet.
Joh.3:16 'Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi…'. Tällainen sydän Jumalalla on; Hänellä on rakkauden sydän. Rakkaus antaa aina. Himo on rakkauden vastakohta, se vain ottaa, ja se haluaa aina lisää. Lopuksi…
Rakkaus antaa aina anteeksi. Raamattu opettaa paljon anteeksi antamisesta. Mitä Kristus sanoi riippuessaan ristillä? 'Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.'28. Julistus vai petos, osa 1
15.8.200529. Julistus vai petos, osa 2
15.8.2005